Jumppahullun päiväkirja

-t-

Tällä viikolla tapasin uuden mentorini. Jännitti niin pirusti, mutta selvisin. Tietysti selvisin. Aloitin siis kilpavalmennuksen. Tähän se nyt sitten meni.

Reippaasti astelin alku viikosta uusin kuvioihin eli koitti vihdoin tapaaminen seuraavan vuoden ahterini muodostumista tarkkailevan kuntogurun kanssa. Minulle oli ilmoitettu, että tapaaminen vie noin neljä tuntia ja niin se veikin. Jännitys lakkasi nopeasti kun huomasin, että vastassa on hymyileväinen mieshenkilö (iso sellainen). Hän ohjasi minut kahvin kera konttuuriinsa ja siinä sitten turistiin mukavia hetken aikaa, tutustuttiin. Nopeastihan se tuttavuus johti vähempiin vaatteisiin (kuulunee asiaan kropan tutkailussa, uskoisin). Alkukartoitus. Siinä seistä tönötin tuiki tuntemattoman ihmisen edessä alusvaatteisillani. ”Jooh… käänny ympäri, juuh… käänny sivuttain, käänny vielä eteen päin…” Siinä pyörähtelin kuin hyrrä mietiskellen mitä tuo mietteliäs ”jooh” tai ”juuh”voisi tarkoittaa. Hetken hiljaisuuden jälkeen sain vetäistä kaksi vaatekerrostani nahkojeni päälle ja istuutua kuulemaan tuomioni. Palaute oli suora ja niin pitikin, sitähän tänne tultiin hakemaan. Kunto on tiukka, ehkä jopa liian kuivakka bikiniin, mutta ei huono asia kuitenkaan. Lihasmassa yläkropassa jopa jyrkkä eli vaatii pehmennystä, takapuoleen nostetta (bye, bye lättis!) ja hiilaria lisää ruokavalioon, mutta maltilla. Valasta minusta ei kuulemma aiota tehdä. Aika yllättävää. Aamuaerobiset lähtivät lomalle nyt toistaiseksi ja ainut liikunta viiden salitreenin lisäksi on kevyt kävely koirien kanssa. Saapahan torkuttaa taas vähän pidempään aamuisin, mahtavaa! Lyhyesti sanottuna olen kovassa kunnossa ollakseni vasta lähtökuopissa ja, että yli vuosi valmistautumista olisi ajan hukkaa. Eihän tuosta voi kuin saada totaalisen kovan treenimotarin eli nyt pusketaan kohti tavoitetta TÄYSIÄ. Eipähän jää ainakaan itsensä likoon laittamisesta kiinni.

Uutta ruokavaliotani rustailtiinkin sitten tovi ja lopputulos oli kuusi ateriaa päivässä. Lisää vähän kaikkea ja täytyy myöntää että menu kokkausvinkkeineen on hyvä. Uskomus tylsästä treeniruokavaliosta mureni nyt viimeistään. Sain myös viikkoon yhden täysin vapaan aterian, luksusta. En osannut edes haaveilla moisesta. Aion sen todellakin käyttää, mutta maltilla. Ehkäpä nyt vihdoin pääsen kokemaan ensimmäisen Ben & Jerry´s makunautintoni ja ihan luvan kanssa. Mahtavaa tämäkin!

Treenit käytiin läpi juurta jaksaen ja kaikki liikkeet jopa painui mieleen selkeän opastuksen saattelemana. Luvassa super sarjoja, mäkitreeniä ja muuta mukavaa pikku puuhastelua. Niin mun juttu. Kaikin puolin hyvä ja kannustava ensi tapaaminen. En ole siis yksin tämän hyppyni tuntemattomaan kanssa vaan minulla on oikeasti upea tukiverkosto matkassa mukana. Sitä tulen varmasti tarvitsemaan.

Intoa puhkuen olen nyt puntannut uudesta ohjelmastani 3/5 osaa läpi ja huomisen huilipäivän jälkeen pääsen käsiksi loppuihin pakaran buustaus setteihin. Nyt alkaa tekemisen meininki!

Lyhyt postaus, mutta ajatukset nyt niin treeneissä. Tarinat jatkukoon kunhan saan uuden viikkorytmini rullaamaan. Kiitos jälleen kerran ajastasi arvoisa lukaisija <3

-t-

”Mistä on pienet salitytöt tehty,

mistä on pienet salitytöt tehty?

Kaurapuurosta, maitorahkasta,

marjoista, vedestä.

Niistä on pienet salitytöt tehty.”

Alkuperäinen loru : Englantilainen kansanruno

Tänään oli vuosittaisen kehonkoostumusmittauksen aika, armottoman totuuden hetki. Mikä on minun tämän hetkinen koostikseni. Olenko lihaksilla ladattu lady vai pelkkä kuivan kesän Taku.

Muutama tunti juomatta ja syömättä ennen mittauslaitteelle astumista. En tiedä miksi joka ikinen kerta jännitän tätä vuosittaista rituaalia, koska tulokset ovat olleet melko arvattavissa jo ennen START -napin painamista. Tulostin sylkäisee mm. rasvaprosenttini joka on tällä kertaa 7,6. Jännittäminen olikin aiheellista tänä vuonna. PT:ni silmäilee papereita jotain samalla mutisten ja vertaa vuosiraportin numeroita ja käppyröitä edelliseen. No selkeää rasvan haihdutusta on harrastettu, mutta pelastukseni on jokseenkin tasaisesti ylöspäin kiirinyt lihasmassa. Olen voimistunut! Traanikadon ohella olen onnistunut remontoidun ruokavalion avulla kasvattamaan vähän ympärysmittaa siimoihini. Selviän ilman pahempaa puputusta ja saankin osakseni tsemppaavia sanoja ja olalle taputtelut. Ruokailuni käydään kuitenkin vielä toistamiseen läpi jotta tarinani voidaan todeta aukottomaksi. Syön myös hiilihydraatteja ja rasvaa, kyllä.

Tuloskatsauksen jälkeen siirrytään salin puolelle tsekkaamaan upouuden saliohjelman muuvssit läpi. Ohjelmassa on mm. leuanvetoa joka saakin kuihtuneet kinttuni lyömään loukkua. Viime yrittämällä sain yhden (sekin taisi onnistua PT:ni tuuppausavun turvin…) Mutta kappas ja kummaa tyttö vetelikin leukoja ihan urakalla (siis viisi) ilman minkään valtakunnan avustimia. Ahkerointi ja tuhdit eväät ovat selvästi tehneet tehtävänsä. Olo on kuin Kapteeni Amerikalla tai Wonder Womanilla. Ei muuta kuin dippien kimppuun! Enkä tarkoita niitä MäcDraivista saatavia sellaisia.

Syväkyykkyjen kohdalla koen pienen takaiskun kun saan tietää etten osaa pyllistää oikein. Sekin on siis tekniikkalaji ja minulle suht vaikea sellainen. Tätä en osannut odottaa. Lantioni kuulemma muljahtaa eteen. Konttorirottien vaivoja tämäkin nimeltämuistamattoman lihaksen yliliikkuvuus kuulemma. Onneksi vippaskonstit paremman pyllistyksen puolesta löytyy ja lopulta kyykkäänkin mojovan ahteriesittelyn PT:ni nenän edessä. Alan ymmärtää, mutta samalla todella myös ihmetellä kyseisen ammatin valintaa miespuolisten uranuurtajien kohdalla…. No mutta kauheushan on katsojan silmissä.

Neljä ohjelmakokonaisuutta eri kehon osasille saadaan kuin saadaankin seulottua läpi tekniikkapuhtaasti ja on aika ruveta tositoimiin ilman auttavaa kättä. Ei auta kuin vetäistä pinkit salikintaat kätösiin, tintata treenijuomaa kiduksiin ja painua leukailemaan tangon alle tällä kertaa sekalaisen technopopjumputuksen tahtiin.

Kiitän jälleen ajastanne.

-t-

Kunnon elämän varjopuolet näyttäytyivät taas viime yönä kun punttitreenin puuduttamat hartiani alkoivat juimia kesken unien. Hetken aikaa koetin kestää pakottavaa olotilaa niska-hartiaseudulla, mutta lopulta minut nujertaen. Silmät puoliummessa suunnistin wc:n kaapille läträämään kylmägeeliä hipiälleni. Vihaan niin paljon hetken päästä iskevää jäätävää tunnetta joka iskee kuin jääpuikko. Muutenkin olen syväjäisessä tilassa puolet päivästäni niin pakkasen puremalta tuntuva geeli ei ainakaan auta asiaa. Kipuun tämä jäähdytysneste kuitenkin auttaa joten kestän jäätymiskuoleman oireet peiton alla täristen kunnes vihdoin menetän tajuntani ja siirryn uneksimaan Karibian auringosta.

Aaamulla herään jälleen hartiajysäriin. Peiton alta on lähes kiduttavaa kaivautua esiin koska siitä alkaa taas ruumiin lämpötilan laskeminen hypotermian rajoille. Aktiivisen aineenvaihdunnan haittoja. Olen ollut aina melkoinen vilukissa, mutta buustautuneen kehon toiminnan johdosta olen siirtynyt tässäkin ihan uudelle tasolle. Puolisoni pyörittelee päätään katsoessaan lämpömittaria joka näyttää +23 astetta samalla eukon täristessä sohvan pohjalla toppatöppöset ojossa ja pipo silmillä. Kesällä tuli todettua, että +25 astetta on minun palelemattomuuteni alaraja. Suomi on siis kaikin puolin sopiva maa ilmastoltaan minulle… Jep.

Myös pohkeeni pingottivat hipsutellessa makkarista keittiöön ja jouduinpa niillekin antamaan kylmähoitoa purkista (P¤5%*le!!!). Olemassa on toki myös HOT -mallinen geeli jonka luvataan selosteessa lämmittävän kohtaa johon sitä on sipaistu. Tästä on sen verran karmea käyttökokemus ihomuistissa, että suhtaudun kyseisen tuotteen levittelyyn hyvin varovaisesti. Lähes palovammoja aiheuttanut lihasjumin lämmittelykokeilu jätti traumansa.

Aamulenkillä kireät kinttuni vetristyivät hiukan IcePowerin samalla kihelmöidessä, mutta hartiasärky vain paheni viiltävässä viimassa lihaksia supistellessa. Kuntoilijana olen ollut kipeämpi kuin koskaan, mutta kuulunee asiaan. Mitäpä en tekisi piukkojen paikkojen puolesta.
Jos kankuissa ei kiristä niin vähintään on reidet mustelmilla prässipuhiselun jäljiltä. Onneksi nälkä ei sentään vaivaa tällä punttaajan kalorikuurilla. Se näistä Maanantaimallin päivistä enää puuttuisi. Tänään on onneksi lepopäivä treenien osalta ja aion suorittaa kehonhuoltotoimenpiteitä jotta Perjantaina olen taas ketterä kuin Gaselli.

Mukavaa päivän jatkoa kaikesta kivusta ja särystä huolimatta!

-t-

-t-

Eilen jämähdin hetkeksi tutkailemaan peilistä takaisin mollottavaa naisen hahmoa. Jotenkin hassu fiilis valtasi mieleni.

Housut lököttää vähän, toppi lököttää vähän enemmän, käsivarsissa pullistelee verisuonet ja solisluut näyttävät todelliset muotonsa.

Nostin topin helmaa ja havaitsin uuden jäsenen suonistoperheessäni luikertelemassa orastavan kuuskeissini päällä. Mahtavaa!
Käännös 90 astetta oikealle ja peiliin vaihtuu takaisinmollottajan sivufiguuri. Ennen enemmän ulospäinsuuntautunut pehvani on vetäytynyt. Vähäisestä traanivarastostani suurin osa on ollut säilytyksessä siis tällä osastolla. Varaston arvo on laskenut. Tämä tietää tulevaisuudessa armotonta kyykkäyskuuria, veikkaisin.

Nipistelin nahka-asuani sieltä täältä ja huomasin asuvani aavistuksen verran liian suuressa yksiössä. Asumukseni ei ole pysynyt täysin häädyttejen rasvasolujeni muuttovauhdissa.
Uskon seuraavan menuupäivitykseni sisältävän runsaammin kaloreita jotta tyhjäksi käyneet huoneet saavat uusia lihaksikkaita asukkaita pahrailleroiden tilalle. Ja tämähän passaa.

Odotan innolla hetkeä kun käännökseni peilin edessä avaa näkymän pyöreähköiksi treenattuihin pakaroihin ja olkapäihin. No se hetki koittanee varmasti tulevaisuudessa kunhan tapaan uuden kuntojumalani parin viikon päästä. Tiedossa julmaa raudan nöyrryttämistä ja punttien kanssa puurtamista kaurapuuron voimalla. Odotan!
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

-t-

-t-

Maanantai. Ihan hyvä sellainen lukuun ottamatta pientä selkkausta rakkaan komputaattorini kanssa, jolla oli jonkin asteisia käynnistysvaikeuksia näin viikon alkajaisiksi. Onneksi nykyaikana bittinikkarit pääsevät hätiin etäyhteydellä puhelinsoiton ja parin hiiren klikkauksen jälkeen ja siinähän ne aamun pari ensimmäistä työtuntia menikin mukavasti MikroMikon ensihoitoa seuratessa ja kahvia litkiessä. On se hienoa tuo tekniikka (niin kauan kun se toimii). Onneksi kuntofillari ja jalkaprässi toimii vielä ainakin toistaiseksi vanhoilla kunnon reisilihaksilla!

No, mutta ennen tätä tietoteknistä takaiskua olin ehtinyt käydä jo aamuaerobisella mikä kuuluu ohjelmaani 3 – 4 kertaa viikossa. Reipas kävelylenkki tihkusateessa klo 4:30, kuulostaa ankealle, mutta ihan kaikkea muuta. 45 minuuttia huppupäisenä outokaisena ilman ristin sielua sopii minulle paremmin kuin hyvin. Lievä erakkoluonne kun olen. Nautin todella hetkistä kun ainut vastaantulija on se vanha tuttu jakeluauton kuljettaja tuoreine sämpylöineen tai korkeintaan syystä tuntemattomasta kadulle eksynyt satunnainen kulkija.
Reippailun jälkeen maistuu miehekäs (näin tasa-arvon aikana; tai naisekas) annos kaurapuuroa isin poimimilla mustikoilla makoistettuna ja kupponen, pari kuumaa. Olen aina haaveillut tämän kaltaisista aamuhetkistä, mutta uskotellut itselleni olevani aivan onneton aamu-uninen kärttylimuija. Ei se vaatinut kuin parin viikon totutteluajan ja parin tunnin rytmimuutoksen iltasella. Nyt olen leppoisa aamun peipponen. Tähän en halua kuulla vastalauseita!

Starttasin tällä viikolla uuden ruokavalion. Juuri kun aloin oppia edellisen ulkoa ilman, että joka välissä täytyy luntata ateriakokonaisuudet kännystä. Taas paristopakkaus hupenee huippuvauhtia digivaakan punnatessa penneä ja perunaa grammatarkasti viisi kertaa päivässä.
Nyt ruokavaliooni kuuluu kahta erilaista ruokapäivää eli muutamana mätetään hiilaria oikein huolella huiviin ja muina pihistellään lähes pelkän protskun voimin. Mielenkiintoista. Tämän systeemin pitäisi pitää kroppa ja sisuskalut vilkkaana. Uskon kuntoguruani.
Tällä mennään nyt jokunen viikko kunnes saan taas uuden vielä spesifioidumman menuun jatkosuunitelmia silmällä pitäen. Jännittävää. Ehkä vielä jonain päivänä minunkin lättäpehvani kohoaa kuin hyvin vaivattu pullataikina.

Entinen varpusen lailla nokkiminen on historiaa ja nyt on nälässä jo oikein pitelemistä seuraavaa ateriakokonaisuutta kieli pitkällään odottaessa. Töissä vetäisin lounaaksi tänään suosikkejani bataattiranskiksia ja seitä cajunmausteella terästettynä ja ei aikaakaan kun mahassa kurni TAAS. Onneksi työ piti kiireisenä ja maltoin kuin maltoinkin kotiin asti seuraavan ruokarastini luokse.

Rahka-marja-pähkinä annokseni massutettuani pitikin jo alkaa lataamaan Shockkia kitusiin (treenilaturi) ja lastaamaan palkkareita, treenijuomia ja muita oheisvarusteita liian pieneen reppuun illan salitreeniurakkaa varten. Jalkaan nykäisin vanhentumiseni kunniaksi saadut uudet Six Deuceni, I´m in love <3 Tänään käsittelyvuorossa haukkarit, allit ja himpulat olkapääni. Treenilaturi alkoi kihistellä sormenpäissä jo matkalla ja lämppärin päälle alkoi olla suorastaan jo hinku. Ei muuta kuin napit korville ja punttikansan sekaan kiinteytymään Jonne Aaronin tahdissa, ”Yksin”.

Treenit meni hyvin, mitä nyt sivufiguurini häiritsi tyylikästä punttaamistani näyttämällä tänään jotenkin pulskealta. Ahterikin oli enemmän alamaissa kuin viimeksi… Ainakin + 5 kg eiliseen verrattuna, vähintään. Ehkä kyseinen peili oli epäkunnossa tai jotain. Tai jotain. Enpäs tullut kysyneeksi tätä henkilökunnalta. Jännä. Meillä kotona on varmaan kaikissa peileissä joku valmistusvirhe koska armas kumppanini on niitä kovin usein kiikuttamassa kaatopaikalle.

Vielä kotiin päästyäni minua odotti aimo annos penneä ja polloa valkosipuliin ja yrtteihin hukutettuna. Tästä kulinaarisesta elämyksestä selvittyäni täytyikin alkaa jo valmistella seuraavan päivän purkituksia. Ei muuta kuin ruokalistaa lukemaan ja kattilat tulille. Tätä tämä nyt sitten on aika monta seuraavaa kuukautta eteen päin, mutta en valita. Oma valinta, oma päämäärä, hyvä ruoka, parempi mieli.

Mielekäs päämäärä vaatii valintoja ei uhrauksia.

Yhdet jumalaisista Deuceistani.

-t-

Kurinalainen ruokako muka ankeaa? Ei laisinkaan. Käytössä on kattava määrä perus raaka-aineita ja mausteita eli rajana vain oma keksiliäisyys ja viitseliäisyys.
Itse vietin eilen ns. tankkauspäivää viiden viikon jälkeen ja listalta löytyi mm. kaura-omenapaistosta, jäätelöä ja pitakanaa. Ei jäänyt muuten nälkä, vaikka ei mitään ruokaövereitä tullutkaan vedettyä. Siihen ei ole tarvetta, koska olen hyvässä ravinnossa kellon ympäri.
Silti tuollainen ruokarajaton päivä on mahtava toisinaan pitää, koska se saa ainakin minut arvostamaan hyvää ruokaa vieläkin enemmän. ”Ei makeaa mahan täydeltä” sanonta ei ole yhtään pielessä. Kyllä mummo tiesi mistä puhui.
Tänään paistelin isännälle proteiinilettuja marjojen ja hedelmien kera lounaaksi ja nehän upposi kuin kuuma veitsi voihin. Aivan taivaallisen hyvää ja silti niin sanottua laihissafkaa <3

Ohjetta ohessa jos banskulettuja mielit maistella.

– Yksi iso banaani
– n. 100 g rasvatonta, maustamatonta maitorahkaa
– Kaksi kananmunaa
– 20-25 g maustettua protsku pudding jauhetta (esim. vanilja)

Muussaa banskut ja lisää muut aineet mukaan tasaiseksi massaksi sekoittaen. Paistele/hauduttele miedolla lämmöllä voissa tai kookosrasvassa pannulla ja NAUTI marjojen tai hedelmien kera.

Ah ihanuutta!

Niin parhautta <3

Minun Lauantain lounaani.

”Narsissin nimen synnystä kertoo antiikin legenda Narkissoksesta, kauniista mutta melko tyhmästä nuorukaisesta, jolla oli tapana loikoilla lähteen reunalla ja ihailla peilikuvaansa. Hän hurmaantui omasta kauneudestaan niin, että rakastui itseensä hillittömästi. Mutta aina kun hän yritti suudella heijastuskuvaansa, se hajosi vedessä.”Torjut minut!”, hän huusi. ”En voi elää ilman sinua!” Epätoivoissaan Narkissos veti esiin tikarinsa ja iski sen rintaansa; silloin hän muuttui kauniiksi kukaksi – narsissiksi.”
(Lähde: Turun Museokeskus, http://www.turku.fi/public/default.aspx?contentid=355384&nodeid=18200)

Olenko turhamainen kun pidän huolta ulkonäöstäni? Saliurheilusta olen kuullut useammin kuin kerran kommentteja kuinka turhamaista peilin edessä itsensä ihailua se on. Onko? No toki myönnettäköön, että peilin edessähän treenaaminen pääsääntöisesti tapahtuu, mutta itsellä henkilökohtaisesti ei ainakaan aika kulu peilikuvaa jumaloidessa vaan peili on ehdottoman tärkeä apuväline kovassa treenissä.

Peilistä katsotaan kroppaa kyllä, mutta syy siihen on luontainen itsesuojeluvaisto varmistaa esimerkiksi selän oikea asento kun rautaa harteilla alkaa olla muuttokuorman verran. Pienikin virheasento kyykkyjä puskiessa voi aiheuttaa kohtalaisen kivuliaan olotilan seuraaviksi viikoiksi josta itsellä omakohtaista kokemusta lähimenneisyydessä. Parin viikon ajan aamuinen sängystä nouseminen oli melkoinen freestylenäytös itkun ja parahtelun säestämänä… Silloin peilistä näkyi jotain ihan muuta kuin terve urheilijanuorukainen. Kyyryssä klenkkaava naisolento. No onneksi kultaakin kalliimpi ystäväni, hierojani konsultoi minua miten päästä pahimman yli. Tänään olisi aika taas lojauttaa itsensä hänen hoitopedilleen armottomien käsien murjottavaksi. Ah!

Kaikki ulkonäköön liittyvä kohentaminenhan tähtää ihailtavampaan ulkoasuun tavalla tai toisella, uskoisin. Toinen kasvattaa maksimaaliset muskelit kun taas toinen ihannoi puolet kasvoista varjostavia räpsyjä silmissään ja  joku kolmas himoaa huulia buustaavan piikin armoille. Kuka mitäkin ja mitä se taaskaan on keneltäkään muulta pois jos haluaa näyttä ”ömeisingiltä”.
Totta kai saliurheilussa isona osana on nykyisin ed. postauksessani jo mainitsemat mageet releet, mutta urheiluna ihan niin vaativaa tai rankkaa kuin itse siitä tekee, siinä missä mikä tahansa muukin laji. Juostessani pimeällä räntäsateessa ei vaan asustukselta ollut juurikaan muita vaatimuksia kuin pitää minut kuivana ja lämpimänä, täytyy myöntää.

Mutta kyllä se nyt vaan on niin, että on paljon miellyttävämpää kyykyissä pyllistellessään olla verhoutuneena housuihin joiden kankaan laatu riittää arsen mukana venyessään pitämään ”Annelin” piilossa kanssa bodaajien silmäparoilta. Edukkaammissa malleissa tämä ominaisuus on monesti ulkonäön kustannuksella jätetty vähemmälle huomiolle. Tämä tuli todettua jälleen kerran toissapäivänä läheisen tavaratalon sovituskopissa nimeltämainitsemattoman merkin uutuus päntsejä päälle ähistellessä. Luoja paratkoon!

Turhamainen laji tai ei, mutta kyllä se vaan reiskoissa tuntuu ja tutisuttaa aina seuraavina päivinä, trikoiden ulkonäöstä riippumatta. Annetaan täten kaikkien kukkien kukkia, myös Narsissien.

-t-

-t-

Olipa päivä, tarkennan työpäivä. Olo on kuin zombiella. Kovalevy lyö aivan tyhjää. Normi päivä siis, mutta onneksi nykyaikana voi saumattomasti vaihtaa työstä vapaalle tietskarikoneen äärellä. Nettikaupat! Tuo kiireisen tuhlaustaivas. Itse en ole varmasti viimeiseen vuoteen ostanut tai tilannut kuin jumppavaatteita. On varmasti valinnanvaraa vaikka ensi elämäänkin. Pikkujoulut taitaakin tänä vuonna mennä Fitness teemalla… Mikäs sen seksikkäämpää kuin Lycra trikoot ja piukka pinkki toppi väreihin sopivilla kompressiosukilla särmättynä.

Moni on varmasti sitä mieltä että onko sillä nyt mitään hiivatin merkitystä minkälaisissa nuhjuverkkareissa sitä salilla huhkii, mutta kyllä sillä on. Taas kerran, ainakin minulle on.
Jokin lähes kehosta irtaannuttava tunne valtaa mielen joka ikinen kerta kun netin reaaliaikainen lähetysseuranta kertoo, että pakettisi on noudettavissa lähimmästä Postista tai kun pääsee kotiin kolmen erinäisen sporttiliikkeen muovikassien kanssa. Pussit sullotaan sisäkkäin ja kiikutetaan pikimmiten lapsen omaisen, raivokkaan purkamisen jälkeen lähimpään roskikseen siipan silmien ulottumattomiin. ”Ostin vain yhdet pienet housut, oli alessakin, vain muutama kymppi meni”. Ihan kuin häntä ihan oikeasti kiinnostaisi pätkän vertaa minun pöksyostokseni. Sovittelun uusintakierroksen jälkeen seuraa ostoskierteen seuraava vaihe kun huomaan, että uudet kirkuvan punaiset leggarit ei sovi (tietenkään) vanhojen Naikkitossujen kanssa ja hetkessä auton perävalot välähtää pihassa ja matkalla hoen mantraa ”ensi viikon syön sitten vähän vähemmän että talous tasapainottuu…” Itsepetosta tämäkin.

 
Illalla ostoksia jatketaan näppärästi taas kerran Internetin ihmeellisessä maailmassa joko tositoimissa tai sitten toivelistaan pöksyä pöksyn perään lätkien. Lopulta ostoskori pullistelee lumoavaa Lycraa ja erinäisiä esanssisia lisäravinnepulvereita ja trikoisiin stemmaavia sheikkereitä. Tämä on kuin kisatilanne. Seuraavaksi aletaan kahlata jo sisällöltään unohdettua konkurssikoria ja alkaa armoton uusinta kierros jolla raakataan epäkäytännöllisimmät ja vähiten järkeä sumentavat tuotteet pois. Seuraa luopumisen tuskaa. Näin päästään kuitenkin jo henkilökohtaisen konkurssin alapuolelle, mutta vielä mennään rajamailla. Korin saa onneksi monessa hyvin palvelevassa rättikaupassa tallennettua joka mahdollistaa muutaman järkeilypäivän ja ne päivät ratkaisevat rahapussiraukan kohtalon joko seuraavista nälkäviikoista tai keräännyttävästä massakaudesta.

Mutta kaikki tämä vaateiloittelu buustaa ainakin omaa treeniä aivan käsittämättömän hyvin. Varmasti sama kangaskappaleen luoma onnentunne on monille tuttu ja NIIN koukuttava. Mikä sen motivoimampaa kuin vetäistä uudet tuliterät merkkipöksyt kovalla työllä trimmattuihin koipiinsa ja painua saliyhteisönsä sekaan hikoilemaan painotangon alle. Tästä addiktiosta lienee mahdoton päästä eroon, mutta suodaan se meille tyylitietoisille salikissoille ja kolleillekin totta kai.

Ylellisiä ja tyylikkäitä treenihetkiä teille kanssajumpparit ja tsempparit!

Liikunta ja terveellinen ravinto tähtää hyvään oloon sisäisesti, mutta myös ulkoisesti. Ainakin minulla.

Kun viihdyn kropassani niin miksi en ikuistaisi niitä hetkiä dataksi koneelle tai filmille kameraan? Lapset naama suklaassa, lemmikit hassusti puettuina, isäntä meikattuna, kaunis rakennus, silmiä hivelevä maisema. Liuta asioita joita löytyy perhealbumeista. Nämä on ”hyväksyttäviä”, niistä tykätään vaikkei oikeasti tykättäisikään. Uskon, että lähes jokainen naisolento haluaa näyttää otoksessa häikäsevän upealta ja mikä tärkeintä, omasta mielestään. Ei riitä, että kummitäti tai kaveri kehaisee sinua kauniiksi. Pitää saada jotain enemmän, oma hyväksyntä, oman raadin iskemä leima. Näytän upealle! (vaikka tätähän ei ääneen lausuta).

Niin usein kuulee kyräilyä siitä, kuinka sekin nyt sellaisen poseerauskuvan itsestään laittoi julkisesti esille. Somehan on juuri sitä varten ja mitä se on keneltäkään muulta pois? Eihän ole pakko katsoa jos ei kestä toisen kauneutta. Kuka nyt oikeasti haluaa julkaista kuvan itsestään naama pesuvedellä hankauksesta punaisena. En ainakaan minä. Minä myönnän olevani sen verran itserakas, että haluan itsestäni niitä kauniita kuvia silloin kun minusta tuntuu upealta, ikuistettavan arvoiselta.

Tässä teille rakkaat lukijat, seuraajat, ystävät, muuten vaan sivulle eksyneet muutama otos päivästä jolloin minä tunsin olevani tarpeeksi jotain ikuistettavaksi. Kiitos kärsivälliselle kuvaajalleni <3

…monta kohtaa löydän kyllä mihin kauneuskirurgin punakynällä katkoviivaa piirustaisin, mutta työn alla, työn alla. Ilman veistä kylläkin.

-t-

Tänään tuli kuluneeksi tasan kymmenen viikkoa siitä kun aloitin projekti ”kunnon elämän”, kunnolla!
Pakkauskoko pieneni viidellä kilolla ja muotoilukin koki päivityksen. Olen tätä nykyä enemmän luisevampaa slim line mallia kohtalaisilla muskulaareilla varustettuna.
Vatsastani löytyi kuin löytyikin se kauan kadoksissa ollut sixpäkki ja habakin näyttää nyt siltä että saatan saada omin voimin purkin kannen auki tai vedettyä muutaman leuankin salikansan ratoksi. Verisuonisto pullistelee ja posket lommottaa hiukan. Tätähän tässä lähdettiin tavoittelemaankin, fitnessjumalattaren figuuria. Vähähiilari kunniaan! Hassuimmalta tuntuu, että syön kuin kasvava varsa mutta sitä ohuemmaksi käyn. Toki treenaankin viisi kertaa viikossa ja aamulla herätyskello käskyttää vartin yli neljä vetämään tuulipukua niskaan ja aamuaerobiselle mars! Matkaan on mahtunut aimo annos rahkaa, kipeitä lihaksia ja muutama kirosanakin saattanut lennellä katsomon rappuja loikkiessa reidet repeämis pisteessä. Mutta jotain outoa mielihyvää tästä joidenkin mielestä hullujen hommasta vaan saa niin paljon että aion todellakin jatkaa matkaani kohti pronssinhohtavaa bikinirunkoa. Eli taidanpa iskeä nupin tyynyyn ja painua höyhensaarille muutamaksi tunniksi jotta jaksan lähteä kohta taas morjestamaan jakeluauton kuljettajaa.

Öitä.

-t-

Kylmäreppu! Ei mitään ongelmaa siis.

Aamun kaurapuurosatsin nautittuani ohjelmassa sukulointia siellä täällä. Eväät kulkee onneksi mukana kätevästi kylmärepussa. Menulta löytyy tonnikala-feta salaatti, messuilta ostettua uutta vanilja-toffee puddingia mustikoiden kera ja aina niin ihania Cashew pähkinöitä <3

Suuntaamme ensin isäni luokse, joka luonnollisesti on varautunut kahden ihmisolennon kyläilyyn vaatimattomasti pullapitkolla, paketillisella täytekekkereitä sekä vielä varmuudeksi maustekakku nököttää pöydässä jos vaikka edellä mainitut eivät riitä. Isästäni selviän onneksi napakalla ”en syö” lausahduksella ja pullavuoren tuhoaminen jää armaan puolisoni kontolle.

Seuraava etappi on kälyni koti, jossa odottaa uusi sokerihumalataivas. Lasten vanhenemisen kunniaksi pöytä notkuu täytekakkua, kuppikakkuja, karkkia, sipsejä sekä virvoittavia juomia. Minulla ei ole ongelmaa näiden kaloripommien sivuuttamisen suhteen, mutta pian huomaan muilla sen sijaan olevan. ”Mikset sä syö mitään hyvää?, ei sun tarvi laihduttaa (kälyni siippa tökkää minua sormella kylkiluuhun…), ootsä jotenkin hullu?, ota nyt edes kaksi namia…” Mitä helv…??? Taas lausun napakan ”ei kiitos, ei tee mieli”, mutta isäni oli ollut helppo nakki näihin käännyttäjiin verrattuna. Osakseni saan noin puolen tunnin mittaisen ristikuulustelun siitä miksi en syö herkkuja. Ahdistuksen vallassa yritän teennäinen hymy huulilla vaihtaa puheenaihetta ja ojentaa karkkikulhoa eteen päin pöydässä. Hetkeksi puheenaihe vaihtuukin ja saan siemailla kofeiiniannostani ihan rauhassa ilman puolustuksen puheenvuoroa siitä miksi näin.

Olenko niin poikkeava ylifanaattinen terveysfriikki kun en suostu muiden painostuksesta mättämään väriainehirviöitä suuhuni tai nauttimaan tanssittavia juomia illanistujaisissa? Olenko siis hauskaa ja hulvatonta seuraa vain (sokeri)humalassa??? Oletin jossain kohtaa, että ongelma saattaisi tulla valinnan tehneellä mutta sen sijaan ongelma minun syömisistäni (tai syömättä jättämisissäni tässä kohtaa) ja holittomuudestani onkin muilla, ihmisillä ympärilläni. Miksi? Tätä kysymystä olen pohtinut ja en ole keksinyt mitään järkiperäistä selitystä siihen miksi ”en kelpaa” niin kuin ennen vain koska olen päättänyt viettää murto-osan elämästäni täysin selvin päin ja ilman namilaarin antimia. Ilmeisesti se mitä itse ei pidä nautintona ei voi olla sitä muillekkaan. Yritänkö olla parempi kuin muut? En, yritän olla parempi itselleni. Tehdä valintoja, jotka tekevät minun oloni hyväksi.

Minä olen tämän kaltainen elämäntapainkkari. Enhän minäkään kuulustele pullan mussuttajia tai peltitölkkijuoman siemailijoita joten antakaa rakkaat ”tuputtaja mummut” myös minun olla onnellinen parsakaalipedilläni.

Muuta en toivo, tällä kertaa <3

-t-

Silmien alle time freezeriä, poskille lift uppia ja otsalle yöksi night seerumia jne. jne. jne…. Purkitettua buustia ulkoisesti, mutta entäpä se oraalisesti nautittava malli?

Pohjustan nyt kuitenkin sen verran, että aloitin n. 10 viikkoa sitten kunnon kehonmuokkausprojektin. Sanana hirviö, mutta muutoin kaikkea ihan muuta.

Olenhan minä urheilua harrastanut jo vuosia, mutta aliravittuna joten siitä nyt voi sitten jokainen päätellä mitä tulokset ovat olleet…

Juoksin räntäsateessa talvella, kaatosateessa kesällä, pumppasin tähdet silmissä vilisten salilla ja venyttelin raajat hapoilla kotona, mutta ilman kunnon polttoaineita. Menneiden vuosien karppausvillitys jätti minuun hillittömän hiilarikammon ja yritin tosissani jaksaa ananasrenkaalla ja  fileellä kuivaa kanaa päivän ponnistukset. Monta vuotta kuvittelinkin jaksavani kunnes vihdoin päätin loikata mukavuusalueeltani ja opetella syömään kunnolla.

Ongelma on usein liiallinen syöminen, mutta itsellä ongelma oli toisin päin. Lihomisen pelossa totutin kroppani elämään ikuisella säästöliekillä ja vielä tämän päälle pakotin kehoni kuntorääkkiin neljä, viisi kertaa viikossa.

En uskonut ketään tai mitään. Puskin menemään vaikka kuinka sisäinen ääni kuinka kehotti hankkimaan apua. ”Syö hyvä nainen jotta jaksat!” En jumankekka syö, en tarvitse enempää ruokaa, kyllä tällä määrällä pitää jaksaa.

No tätä puolipaastoa jatkui kolmisen vuotta kunnes ihan itse oivalsin, ettei mikään kuntosuoritus kehity, päinvastoin. Kappas! Olinhan minä syyn tiennyt aina, mutta jääräpää mikä jääräpää. Totutut tavat kun vaan on niin hemmetin vaikea muuttaa uusiin toimivampiin oli kyseessä sitten terveys tai työ. Muutosvastarinta.

Personal Trainer oli käytössä ollut jo pitkään liikuntaohjeiden osalta, mutta en tietystikään ravinto-ohjeista ollut kiinnostunut. Osaanhan minä nyt syödä herran jestas sentään ja terveellisesti todellakin! Onneksi jokin naksahti paikoilleen aivolohkoissa ja nyt on ruoka-annoksia punnittu grammalleen ja millilleen kymmenen viikon ajan. Aluksi lähinnä itketti triplaantunut ruoan määrä ja eväsrasioiden roudaaminen, mutta nyt kehon totuttua ravittuun tilaan on alkanut jo oikein nälkä vaivata seuraavaa pasta-annosta odotellessa.

Aluksi syöminen muistutti lähinnä vaippaikäisen itku-potku raivareita kun äiti lähestyi lusikkansa kanssa pöristellen ja päristellen kohti suuta. Yöh! Juuri kun sai yhden megalomaanisen annoksen ahdettua piti alkaa valmistella jo seuravaa. Kahdesta alkupala kokoisesta annoksesta harppaus viiteen protskumättöön oli aikamoinen ponnistus. Parisen viikkoa näytin jalkapallon nielaisseelta ja varauduinkin kysymykseen ”monennella…?”. Onneksi vastausta ei ikinä tarvinut esittää ääneen.

Ruokaympyräni sisältö muuttui kuivakasta kanasalaatista kaurapuuroon ja bataattiranskiksiin. Kauhun sekaiset ajatukset kaikkosivat nopeasti kun huomasin säästöliekillä viruneen kroppaparkani heräävän eloon. Rasva palaa ja kunto kehittyy. Uskomatonta, mutta niin totta, syömällä laihtuu. Muutkin kuin housun puntit nousee ja lenkki kulkee kuin siivillä (vain yhtä fanaattiset kuntoihmeet voivat ymmärtää tästä saadun euforian). Kiitos nimeltä mainitsematon ruokakulttuurini uusi muusa! Tästä on täydellistä jatkaa kunnon projektia.

Syökää hyvät ihmiset, mutta oikein.

-t-

”Suunnittelijamme eivät ole verbaalisesti lahjakkaita…”

Kuultu puhelu työnantajani huoneesta. Musertavaa? Ei ollenkaan, tottahan se on.

Mutta saahan toki verbaalisesti epälahjakkaatkin tuottaa tekstiä pääkoppansa sisällöstä tai mistä vaan nyt mielii milloinkin. Itse en ole ikinä kirjoittanut edes päiväkirjaa, mutta monesti miettinyt sen mahdollisesti terapeuttisia puolia. Varakkuustasoni ei mahdollista raahautumista kallonkutistajan lepotuolille viikon päätteeksi juttelemaan pesemättömistä kahvikupeista työpaikan YHTEISESSÄ tiskialtaassa, draumaattisia tilanteita luovista ekaluokkalaisista pyörillään liikenteessä tai salilla rääkättyjen pakara parkojen tilanteesta joten päätin luoda oman terapiaistuntoni täällä, omassa blogipäiväkirjassani.

Blogini sisällön uskon painottuvan pääasiassa levytangon alle eli kunnon hommissa tullaan etenemään ainakin toistaiseksi. Tästä lisää seuraavassa.

Kiitos ja anteeksi.

-t-