Jumppahullun päiväkirja

Otteita kunnon elämästä yhden jumppahullun silmin. Jumppahullun kurvit verhoilee -> www.baseativashop.com

Patalapusta asiaa

Saanko minä käyttää kukkatrikoita kaupassa, makkarankuori mekkoa töissä tai kylpytakkia koiria ulkoiluttaessa? Totta hitossa!

Monesti sitä kuulee harmittelua siitä kuinka joku onneton on kehdannut ulkoilla tiukoissa lycroissa ihan julkisella paikalla. Siis törkeetä! Joku kenen takapuoli ei täytä jonkun sortin laatustandardeja. En kyllä itse yhtään tiedä mistä moiset stanut on peräisin ja ketä ne koskee… Ja aika usein näiden mielensä pahoittajien housuissa astelee henkilö kuka ei itse ole astunut ulos ilman kahisevaa viimeiseen kymmeneen vuoteen. Mitä ihmettä se on keneltäkään pois jos joku haluaa pukeutua rohkeasti, näyttävästi tai vaan mukavasti? En ymmärrä.

Minä todellakin lähden ulos vaikka patalappuihin verhoutuneena jos hyvältä tuntuu. Jos se jotakuta häiritsee, sulkekoon silmänsä tai kääntäköön katseensa sopivampaan kohteeseen. Joidenkin ihmisten tapa arvostella toisen muotoja tai muodottomuutta on todella julmaa ja ala-arvoista. Eipä tässä varmaan kukaan pääse ”täydellisenä” elämäänsä kahlattua maaliin saakka.

Kyllä olen joskus huomannut kuinka sitä saa sivaltavia silmäyksiä kun on valinnut ne tarakkaa terhauttavat päntsit jalkaansa. Onhan se nyt suorastaan toisten päiväkahveihin pissimistä kun kehtaa tällaisissa kaupungilla käyskennellä. Noh, tuossa kohtaa kyllä kannattaisi jäädä kotiporstualle nauttimaan ne kofeiininsa, eikä lähteä ottamaan poroja nokkaan ihmisten ilmoille. En vaan voi käsittää, että toisilla ongelmat on niin kovin eri maailmoista.

Rohkaisen siis jokaista pukeutumaan oman ilonsa, surunsa, tyylinsä tai tarpeidensa mukaisesti. Jos joku tästä antaa pahaa silmää niin antakaa lentosuukko takaisin! <3

On olemassa ongelmia ja ongelmia.

Aurinkoista ja vartaloita hellivää viikonloppua kaiken muotoisille!

-t-

Vinkki, vinkki… Jos kaipaat keväistä säpinää vaatekaappiin niin tsekkaa www.baseativashop.com

It´s okay to feel beautiful.

Muotoseikkoja

Kuva: Tomi Rehell

Muodot. Ne rakastetut ja samalla niin vihatut muodot. Niitähän tässä on hiottu ja haettu tunnista toiseen salilla hikoillen, mutta. Muuttuva kroppa aiheuttaa erinäisiä tunteita, joskus hyvässä ja joskus vähemmän hyvässä. Itsekin haluan muodokkaan, urheilullisen varren ja sitä kohti kohtuu kivasti päässytkin. Nyt olen kuitenkin toisinaan paininut sen asian kanssa, kun pääkoppa ei meinaa pysyä tämän muutoksen kanssa samassa junassa ja kirsikkana kakun päälle vielä kisaamisen aiheuttamat olomuodon vaihtelut. Kriisikakku on valmis!

Olen aiemmin pysynyt melko samoissa raameissa ja nykyisin kaksi eri vaatekokoa vaativa harrastus ja elämäntapa on jokseenkin raastavaa hetkittäin. Vaatekaapin sisällöstä on ollut tarkoitus päästä eroon, mutta aivan päinvastoin on käynyt kun pitää omistaa vaatekoot luupyllymallista muhkumpaan tarakkaan sopiviksi. Argh! :D Kaikella on puolensa ja sopiikin miettiä onko touhussa enemmän mieltä ylentäviä kuin hermoja raastavia puolia.

Välillä olen todella, todella pohtinut onko tässä minkään sortimentin järkeä tai edes sen hiventä. Olen kuitenkin löytänyt toistaiseksi paljon enemmän niitä hyvänolonkeskusta hiveleviä puolia, eikä touhu takkua päivästä toiseen kovin mahdottomasti. Viihdyn huikean hyvin urheilullisessa kuoressani, mutta suurimmiksi kriisikakuiksi on kehkeytynyt ne hetket, kun päälle pitää verhota jotain muuta kuin ne aina pukevat treenitrikoot. Ou nou! Painajainen on hyvässä vauhdissa, kun kaapista kaivettu pitsihihainen tuubimekko yrittää muljua päälle… Lopputulos on yleensä itkunsekainen kuumottava hetki, kun hiki otsassa päälle saatu pikkupaholainen ei näytäkään ihan samalle kuin nimeltä mainitsemattoman vaateketjun keijukaismallin päällä. Jännä! Hassuinta on se, että minä ainakin tiedän tämän jo lähtötilanteessa, mutta silti sen pienen hetken kuvittelen homman toimivan kuin rasvattu. Raaka fakta on se, että ainakin minun on ollut pakko muuttaa hiukan vaatekaappini sisältöä. On vaan osattava pukeutua muotonsa mukaan, so simple!

Ihailen treenattuja vartaloita, mutta toisaalta hoikkaan ja vähemmän muodolliseen runkoon istuu vaikka Säkkivälineen ”pikkumusta”. Muodostumat luonnollisesti korostuvat ja tämä toimii todellakin hiton hyvin napakoissa, kirkuvan punaisissa treenileggareissa, mutta entäs ne jakkupuvut tai kotelomekot…? Takapuolen kohdalta soi, vyötäröltä kuin säkki ja hartiat repeää. Kivaa selfietä ottaessa jumpan jälkeen salin pukkarissa, mutta ei niin kiva työtapaamiseen asukokonaisuutta valitessa. Mietin kuulostanko ihan mielipuoliselta, mutta yritän kirjoittaa juuri niin kuin asian laitoja kelailen pääni sopukoissa. Olen kuitenkin kaikesta tästä huolimatta paljon enemmän sinut itseni kanssa, kuin ”entisessä elämässä”. Silloin ei ollut ruokavalio kunnossa ja se heijastui ihan kaikkeen mistä olisi pitänyt voida nauttia. Juu olin todella hoikka (Eskimopuikko voisi olla sopiva kuvaus), mutta treeni ei kulkenut, aineenvaihdunta oli talviunilla, väsytti aamusta iltaan ja pienikin herkkusuupala sai tuntemaan loputonta oman tunnon tuskaa. Nyt on paljn paremmin, vaikka kotelomekko nyt vähän kirraisikin.

On syytä miettiä mikä tekee olosta onnellisen. Onko se peilistä katsova laiheliini vai vähän suuremmilla polttoainemäärillä käyvä malli. On se kumpi tahansa tai mikä tahansa niin pääasia, että se versio tekee onnelliseksi ja hyvinvoivaksi kokonaisvaltaisesti. Ikinä tuskin voi saada täysin stressitöntä versiota itsestään, mutta löytäisi sen mahdollisimman toimivaisen paketin. Kuulostelen itseäni lähes päivittäin ja yritän toimia sen mukaan kaikissa elämän osa-alueissa. Aina ratkaisut ei ole oikeita, mutta tuntuneet siinä kohtaa siltä. Jatkuvasti oppii jotain! Aina liikunnallisena ihmisenä ja nykyisin jo paljon paremmin oman kehoni tiedostavana uskon, että tässä elämäntyylissä olen jo aika hyvin jäljillä kohti minun ihanne tilaani olla, elää ja toimia.

Stressittömiä hetkiä niin salille kuin sinne vaatekapin kulmillekkin! Muistakaa rakastaa kurvejanne, oli ne sitten loivia tai jyrkkiä.<3 Kauneus on todellakin katsojan silmässä. Se mikä toiselle on rumaa on toisella kauneinta maailmassa.

-t-

Kisadieetti vol.3

Ai jai, arkinen rakennuskausi alkakoon jälleen. Karistetaan dieettimoodi hetkeksi kannoilta ja keskitytään huolella kehon palauttamiseen sekä kunnon lihastalkoisiin.

Täytyy sanoa, että tämä kolmas dieettirupeama oli näistä helpoin ja vähiten stressannut kokemus. Johtui varmasti suureksi osaksi hyvästä lähtökunnosta, jolloin kaikki kiireeseen viittaava murhe jäi pois ja pystyi keskittymään täysin muihin asioihin. Myös dieetin pituus oli lyhyempi kuin aiemmilla kerroilla, joten pahempaa herpaantumista ei päässyt valloilleen matkan varrella. Aina toki mahtuu mukaan muutama flippaus, mutta tämähän kuuluu asiaan osana dieettitaivalta.

Omaan jostain onnekkaasta syystä hyvin mukautuvaisen kropan, sillä esimerkiksi näläntunne on minulle lähes tuntematon käsite. Nälkään ei siis minun dieetit kaadu. Hetkellisiä pikkunälkiä tulee totta kai, mutta riuduttavan raastavasta ruoan himosta ja vatsalaukun huudosta ei voi puhua. Enemmän minua vaivaa hetkelliset epätoivot liittyen heikkouksiksi kokevieni asioiden suhteen kropassa. Liian pieni selkä tai liian pulleat reidet tai mitä nyt milloinkin päähän pälkähtää. Itsensä realistisessa valossa näkeminen on lähes mahdotonta jossain kohtaa, ainakin minulle. Se mikä peilistä katsoo takaisin ei ole todellista. Se on vääristynyt kuva minusta. En edes yrittänyt arvioida itseäni loppumetreillä, koska siitä seulasta ei menisi edes vesi läpi. Annoin muiden hoitaa tämän ja keskityin hoitamaan osuuteni kunnon loppuun saattamisessa lavaiskuun.

Nälkää en nähnyt, mutta viimeisillä viikoilla energioiden ollessa jo aika loppuun kalutut alkoi mieleen tupsahdella mitä oudompia mielitekoja… Saatoin maistaa kielen päällä eimerkiksi Italiansalaatin (mitä en ikinä edes syö!!!). Suussa erittyi kuola kun vieressä joku söi hyvää ruokaa (muutuin koiraksi???). Jessus! Pääkopan älyllinen toiminta väheni entisestään ja ihmettelen miten yleensä selviydyn töistä noina viikkoina. Jotenkin. Viimeistelyviikolla heräsin horroksesta, eli kävi juuri niin kuin pitikin.

Kyllä sitä dieetillä tuli käytyä monenlaisia tuntemuksia läpi, eli ei tämä mitään pelkkää kukkakkedolla tanssimista ole ollut. Paitsi, että kukkakedolle en punkkikammoisena edes menisi… ;) No se siitä. Mieliala pysyi nyt suht tasaisena, mutta omassa hiljaisuudessa sitä kelaili mitä ihmeellisimpiä asioita päässään toisinaan. Välillä usko itseensä romahti täysin kun taas toisessa hetkessä uskoin pystyväni mihin vain. Mun fiilistelyhetkiksi kehkeytyi viha-rakkauskilometrit juoksumatolla, jolloin funtsasin koko läpikäytyä duunia kisapäivään saakka. Kuulostaa ehkä hassulle, mutta se sai olon paljon itsevarmemmaksi. Mielikuvaharjoittelun voima on todella suuri, eli suosittelen!

Dieettitaival on ollut minulle pääsääntöisesti hyvää aikaa, kun taas aika diietin jälkeen pelotti enemmän. Tottumus epärealistiseen lavailluusioon ja siitä siirtyminen pehmeämpään, normaaliin ulkomuotoon. Tämä pelotti todella, myönnän. Tuntemus on ristiriitainen, koska tiedän ettei kisakuoreen voi jäädä asumaan ja että paluu puuropadoille on väistämätön. Silti sama itkunsekainen tunnetila tulee joka kerta kun ne typerästi lököttävät housut alkavatkin istua taas, pimeetä. Uskon, että todella moni kamppailee saman asian äärellä vaikka kuinka olisi luut jo painaneet sängylläkin maatessa tai napa ollut selkärangassa kiinni. Tämä kuuluu tämän lajin henkeen ja narsistinen osuus pilkahtaa pintaan viimeistään tässä kohtaa, mutta itse yritän vahvistaa psyykettäni kaikin voimin, jotta en murehtisi turhaan paluuta takaisin naisellisempaan minääni enkä surisi jokaista nautittua leipäpalaa tai nallekarkkia. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään ja jokainen kokemus kasvattaa.

Ollaan ylpeitä kaikenlaisista versioista meistä, saavutuksistamme ja uskomattomista voimistamme. <3

Ihanaa ja voimallista kevään jatkoa! Yritän taas aktivoitua tämän sanallisen osuudenkin kanssa :)

-T-

Kuva: Mika Pulkkinen

n

Tie muutokseen

Tieni tähän elämäntapamuutokseen lähti parisen vuotta sitten. Silloin treenini koostuivat pitkän matkan juoksusta sekä lihaskuntoa ylläpitävästä salitreenistä. Juoksin kerta viikkoon pitkän lenkin, joka oli n 15 km, 2-3 lyhyempää lenkkiä sekä intervalliharjoituksia ja päälle kaksi salitreeniä. Kaikki ihan ok, mutta mitä enemmän treenasin sitä huonommaksi muuttuivat juoksuajat. Selkeä syy oli alusta asti ravinnossa tai pikemminkin sen puutteessa. ”Elin” ja treenasin tuohon aikaan sellaisella 800-1000 kcal / pvä ruokavaliolla. En edes ymmärrä millä hengenvoimilla olen nuo juoksumatkani mennyt?!? Olin jatkuvasti todella väsynyt, mutta treeniin kaivoin paukut vaikka väkisin. Muistan nyt jälkeenpäin ajatellen kuinka monesti salilla täytyi istua hetkeksi kun huimasi ja heikotti. Ei mikään ihme!

Monikin minulle huomautteli varovasti ruokavalioni riittämättömyuydestä, mutta minähän tiesin itse tietysti millä jaksan ja pärjään. Tottahan toki! Sitä kiukun ja oman riittämättömyyden määrää kun puolimarkun ajat huononivat matka matkalta. Samaan aikaan koin olevani vähän pullukka (hiukan vääristynyt kuva itsestä…) ja aloinkin etsiä ratkaisua tähän ongelmaan. Netissä törmäsin Fitfarmin Bikini Challenge -ryhmään ja se oli siinä. Ajatus jumalaisesta rantakropasta ja mukana vielä rakastamani urheilu, niin ei tarvinut kauaa miettiä lähdenkö mukaan.

Ryhmä aloittikin parin viikon sisällä ja ensimmäinen ajatus ohjelman saatuani oli ”en todellakaan syö tätä määrää ruokaa!!!”. Puuroa, riisiä, pastaa… Hiilarikammoisen helvetinportit oli avoinna nenän edessä :O Ei muuta kuin sisään vaan! Ensimmäinen viikko menikin pallokalaefektissä ja suoraan sanottuna pakkoahtamisena, mutta päätin nyt kerrankin uskoa viisaampia ja tehdä niin kuin sanotaan. Se kannatti.

Kroppa käynnistyi melkomoisella vauhdilla monen vuoden horrostilan jälkeen ja paino lähti rytinällä alas, jopa vähän liian alas :D ja samalla söin enemmän kuin koskaan. Kroppa tottui nopeasti tasaiseen ruokarytmiin ja yleensäkin siihen, että sille annetaan tarvittava määrä polttoainetta. Säästöliekki ja keskitysleiriruokavalio oli historiaa ja sinne se saa jäädäkin. Vatsani, ihoni, hiukseni, kynteni, kaikki alkoi voida todella paljon paremmin ja nykyään neljän tunnin ruokaväli tuottaa jo vähän tuskan tunteita :) Kyllä sitä ravintoa vaan tarvii reilusti ja monipuolisesti, treenasi tai ei.

Olomuoto tätä nykyä ulkoisesti sekä sisäisesti on jokseenkin terveellisemmällä pohjalla, kuin pari vuotta sitten. Paino on n. 10 kg enemmän kuin vuoden 2014 loppu puolella, mutta kun se on rakennettu oikein on se vain hyvä asia. Kyllähän tuo pelkkänä lausahduksena kavahduttaisi kenet tahansa naisolennon, mutta kuvasarja puhukoot puolestaan. Lihasta, lihasta! Omistan nykyisin jopa hartiat sekä takapuolen ”lättänäluiskan” sijaan.

Sitten on nämä sisäiset asiat, joita emme näe ja jotka monesti sivuutamme tästä syystä. Ulkoinen hyvinvointi lähtee aina sisältä ja siksi terveellinen ravinto ja itsestään huolehtiminen ovat asioita jotka kannattaa  kantaa mukana joka päivä. Kun terveys pettää on kaikki muu aika merkityksetöntä. Pidetään siis huolta kehostaimme niin pitkälti kun siihen voimme itse vaikuttaa <3

Minä ainakin kannustan kaikkia liikkumaan itselle mieluisalla tavalla ja syömään hyvin. Ja naiset, älkää pelätkö lihasta. :)

Reippahasti kohti viikonloppua!

-t-

Ruokavalion ja liikunnan kombon vaikutusta.

Hyvä ruoka & reipas elämä, parempi kokonaisuus.

Jumissa

Nää on taas näitä päiviä, kun joka helvetin paikkaan koskee. Pari aamua mennyt buranan voimin, kun heti sängystä kammetessa (painotan sanaa kammetessa) olo on kuin joku olisi koko yön takonut nyrkillä takaraivoon tai ainakin olisi tullut kumottua pänikällinen punkkua.

Viime viikon treenit oli sitä luokkaa, että ämpärille juoksu oli melkoisen lähellä ja alkaahan tuo lepoviikkojen olemattomuuskin pikku hiljaa teroittaa kyntensä selkälihoissa. Olo on vähän kuin olisi pikku tuiskeessa. Puhe sammaltaa ja jalat on lähinnä mukana raahautuvat pötikät, mutta kaikesta huolimatta mieli on melko virkeä ja tekeminen ei todellakaan ota kupoliin. Se on pääasia!

Tänään lähdin reippahasti mansikkasmoothiesta ja kahdesta buranasta koostuneen aamiaisen jälkeen lenkkitossuja kuluttamaan. On se kumma, että penikat paukkuen mennään pitkin metsiä ja salilla hampaat irvessä puntteja heilutellen, mutta se lihashuolto… Tai paremminkin mikä lihashuolto? Miten ihmeessä se on niin vaikeaa rullailla pari rundia selkäänsä tai ottaa kymmenen minuttia päivästä ruhonsa venyttelyyn. En osaa vastata, mutta tuntuu olevan todella vaikeaa tämän osuuden kanssa.

Päässä humisee ja pohkeet tuntuu repeävän liitoksistaan, mutta ei muuta kuin tossua toisen eteen ja kahvakuulat kattoon. Ou jee! Hierojalla saattaisi olla pari sanaa sanottavana rankaani rusautellessaan. Ja niin olikin… Kiitos viimeisestä niskan eheytystuokiosta! ;)

Näinä hetkinä sitä vähän tulee mietittyä, että mitä hiton järkeä tässä itsensä ruhjonnassa on, mutta tämähän on vain pieni hetki isossa kokonaisuudessa ja pakollinen varjopuoli sille kaikelle muulle minkä vuoksi tätä tekee päivästä toiseen.

Kivunsietokyky on kyllä kasvanut roimasti ja kummasti se kipu treenien ajaksi unohtuukin, tai ainakin muuttaa muotoaan.

Treenaan tällä hetkellä salilla viisi kertaa viikossa ja lisäksi kolme tunnin tasasykeaerobista sekä pari hiit -treeniä. Onhan sitä jo tuossakin muiden arkiaskareiden lisäksi. Tuon määrän saan vielä mahdutettua viikkotunteihin, mutta pakkohan se on melko lailla samalla rutiinilla vetää viikosta toiseen, jotta kaikki tulee tehdyksi suht järkevällä syklillä. Täytyy kyllä myöntää, että esimerkiksi mopo ei ole paljon ulkoilua saanut paitsi hupun alla pihassa ja ruokia värkätään välillä puolen yönkin aikaan. Tästä selvitään kuitenkin suht järjissään, koska tämä on pääsääntöisesti niin kivaa! <3

Melko pikkuisella hiilareilla mennään jo tässä kohtaa ja kropassa on se kyllä alkanut kivasti näkyäkin. Tuntuu mukavalta vetää taas iki-ihanat Freddyt jalkaan ja takapuolihan näissä housuissa näyttää aina hyvälle :P oli sitten mikä kuntoluokitus päällä hyvänsä. Haluankin tässäkin kohtaa kiittää Freddy Suomea, joka on osaltaan tukenut minun kisamatkaani. <3 Kyllähän nämä byysat on ehdoton must have jokaisen fitnessmimmin vaatekaapissa.

Tää oli tällainen sekalainen setti fiiliksiä vähän sieltä täältä, mut ens kerralla johdonmukaisemmin (ehkä). Voisin seuraavassa vähän avata mitä kaikkea tässä fitness-fätness touhun varrella on kropalle oikein tapahtunut.

Reipasta helleviikon jatkoa!

 

-t-

Ihana Freddy Suomi osallistui kisamatkani tukemiseen. Kiitos!

Ihana Freddy Suomi osallistui kisamatkani tukemiseen. Kiitos!

 

Ihraiglun vanki

Hiilarien vähentyessä ja sitä kautta varren viilautessa täyteen teräänsä voi iskeä hallitsematon hysteria, ainakin minulle. Saan valtavaa euforian tunnetta kun läski lähtee ja alta alkaa paljastua se figuuri, jossa minä viihdyn. Tämän talviturkin tai paremminkin lämpökerraston heivaaminen on niin mieltä ylentävää, että myös peiliposet ja selfieiden määrä varmasti triplaantuu kerta heitolla. Mutta tämänkin olen yrittänyt kääntää positiiviseksi asiaksi, eli olen paremmalla tuulella, pidän itsestäni enemmän ja olen ylpeä työllä ja tuskalla tehdystä muodon muutoksesta. Jos peiliselfiet ja haban pullistelut pitää mielen virkeänä niin kuulkaa antakaa palaa! Se on minulle saavutus, olla nimittäin ylpeä itsestäni ja viihtyä kuoressani. Jotakin on siis tehty oikein!

Hysterian oireisiin kuuluu myös energisyyspiikit. Herään tikkana ennen kellon soittoa ja pingon pitkin polkuja jo kukonlaulun aikaan kävyt tennareista sinkoillen, mutta samalla myös paiväunien tarve alkaa nostamaan päätään. Energiatasot siis heittelee super riehakkaasta totaaliseen pystyyn kuolemiseen. Ja vielä ei edes mennä millään miniminihiilareilla… Niiden sivuoireita sitten jännityksella odotellaankin :P

Turpeampana niin kroppa kuin mielikin oli jotenkin tasapaksumpaa. Oli joko tasaisen väsynyt päivä tai sitten tasaisen hyvä päivä. Voimatasot toki treeneissä oli aivan omaa luokkaansa verrattuna laihisaikaan. Minusta tuntuu, että olen enemmän oma heittelehtivä ja sähäkkä itseni, kun olen laihempi. Voi kuulostaa todella pinnalliselta, mutta minä olen itseäni kohtaan melko pinnallinen, koska se taas pitää pääkoppani suht terveenä. Huomaa suht! Se mikä tuo henkisen hyvän olon, on oltava melko oikea tie porhaltaa. Toki näitä tuloksia ei saataisi aikaan ilman mukavuusalueelta poikkeamista hetkittäin. Kehitys tyssää tyytymiseen.

Olen myös hysteeristen naurukohtausten ja ekstemporetyyppisten tempausten vallassa pitkin päivää. Onneksi minulla on ymmärtäväisiä työtovereita. Saatan kesken kahvinhakumatkan heittää parit sivuposet kollegalle tai pyöräyttää kunnon lattarilanteet ja laulunluritukset kopiokoneella. Mutta tuollainen minä vaan olen ja on jopa ollut vähän ikävä tuota hulvatonta rääväsuuta, joka oli muutaman kuukauden talviunilla uinumassa ihraiglussaan.

Minusta on myös ihana seurata muiden kisaajien dieettaustaivalta. On niin hienoa huomata kun kropat muuttuu melko radikaalisti lyhyessä ajassa ja kuinka siitä osataan myös nauttia. Se kuka kisa- tai välidieetistään saa samankaltaisia hyvänolon buusteja niin ottakaa siitä ajasta todella kaikki irti. Ottakaa kuvia, videoita, muistoja! Ne on niitä motivaattoreita, joiden voimalla jaksaa taas painaa siinä suossa, kun kaikki ottaa päähän ja spandexit puristaa.

Jokainen kuitenkin tarvii tässä touhussa hetkensä myös siellä omassa iglussaan, vaikka vähän tiukkaa tekisikin.

Energistä loppuviikkoa!

tee_pos -> Instagramissa. Powered by Mainos Visitor.

tee_pos -> Instagramissa.
Powered by Mainos Visitor.

 

Asentosulkeisia ja glitterglamouria

Tulipa käytyä taas poseerausvalmentajan edessä pyörähtelemässä pitkästä aikaa. Täytyy myöntää, että tuossa muutama viikko tapakaperin ei peilin edessä keimailu puoli alastomana kiinnostanut, ei sitten yhtään. Nyt kun elopainoa on saatu jonkin verran karistettua on tämäkin touhu jo huomattavasti miellyttävämpää silmälle.

Korkkareissahan minä olen kaljasaavintapin pituuden omaavana viihtynyt aina. Pienestä pitäen sitä lonksuteltiin joko äidin tai kummitädin tanssikengät jalassa pitkin huushollia ”vähän” huulien yli menneiden punien kera. Hyvä niin! Nyt ei ainakaan tarvi sitä opetella erikseen vaan voi keskittyä vartalonsa sulavaan vääntelyyn, joka ei sitten olekkaan enää niin iisi juttu.

Ihanan napakat lasikengät jalkaan, kestohymy kasvoille, takapuoli pystyyn ja i-kävelysulkeiset alkakoon. Salissa oli tosi lämmin tai sitten minulla oli vain karmea tuskanhiki ja haastavin osuus taisikin olla reisien takertuminen yhteen käännöksiä kurvaillessa. Peruskäännökset ihan jees vanhasta muistista, mutta uusi i-kävelykoreografia saikin koivet solmuun alta aika yksikön. Koreografia on minusta todella hyvä ja sopii minulle, kunhan vain hoidan oman osuuteni ja opettelen sen esittämään vaikka unissani. Tunti kisakengissä veivaamista oli hyvä muistutus h-hetken fyysisestä rankkuudesta. Jalat tutisi vielä autonpenkilläkin ja alaselkä muistutti karusti olemassaolostaan seuraavana aamuna…

Itse pidän poseeraamisesta todella paljon. On huikea fiilis nähdä työnsä tulokset ja ylpeänä siitä kantaa kroppansa dimangeihin verhoiltuna yleisön eteen. Onhan se tämän lajin glamourosuus ihan selkeästi. Siitä nimittäin on glamourit kaukana, kun hiki otassa pusketaan lantionnostoja trikoot paukkuen ärräpäiden samalla lennellessä.

Poseeraamisen hienous on minusta siinä, että se näyttää pirun helpolta kun sen osaa, mutta kannattaa kokeilla itse onko se sitä. Ensin saat itsesi ryhtiin joka puolelta, sitten käännät itsesi ehkä epämukavimpaan asentoon mitä voi selän kannalta olla, puristat pakarat yhteen, varot ettei jalat puristu liikaa yhteen, rinta ylös, keuhkot täyteen, pötsi sisään, pyrstö taakse, kädet rentoina, ei saa näyttää seipään nielleeltä tai torimuijalta kädet ojossa ja sitten vielä se säteilevä hammashymy *BLING!*. Se olis jotakuinkin siinä, ei paha? Ihminen pystyy käsittämättömiin suorituksiin peittäessään kaiken sen kivun ja tuskan mitä tuollainen itsensä ruuvaaminen voi pahimmillaan olla. Bodyssa tämä touhu on minusta vielä siedettävää, mutta silloisia bikinin asentoja muutaman kerran kokeiltuani luulin, että vähintään halvaannun. Olematon lordoosi ei ainakaan auttanut tilannetta ja se mutka runtattiin sinne vaikka väkisin. Jessus! Nyt on sentään muhkeampi pyrstö auttamassa tämän kaari-illuusion luomisessa.

Kun näkee viimeistellyn ja ennen kaikkea luontevan esiintymisen, sitä vain katsoo lumoutuneena. Visualistina arvostan suuresti kokonaisuutta. Detaljit voi olla todella hienoja ja mietittyjä, mutta menettävät tehonsa jos joku osa-alue ontuu. Olen miettinyt muutenkin paljon kisalookkia ja stailausta ja sen merkitystä. Mitä haluat korostaa itsessäsi sen lyhyen hetken kun saat loistaa parrasvaloissa? Onko hyvä asia jos stailaus on ”liian cool”, tarkoitan jääkö silloin minusta mieleen shokeeraava väri ja tukkalaite kutreilla vai se kroppa jota ikään kuin tulin näyttämään. Voiko joku liian silmiinpistävä tai räväkkä tehoste viedä huomion niistä kovalla työllä tehdyistä lihaksista tai loppuunsa hiotusta poseeraamisesta? Pelottava ajatus. Vähemmän voisi olla tässä kohtaa enemmän. Minä henkilökohtaisesti vaikutun jos joku on panostanut johonkin erikoisempaan ja vaivaa selkeästi nähneeseen stailaukseen, mutta toisaalta urheilulajissa arvostan ehkä enemmän sportyfeel lookkia, pienellä glamourblingillä höystettynä. Se toimii ja huomio pysyy varmasti olennaisessa.

Ammattitauti varmaan vaivaa tässä kohtaa, sillä minä huomioin todella helposti epäkohdat ja keskittyminen saattaa herpaantua jonkin aivan älyttömän pienen asian takia, kuten kevään kisoissa tuijotin erään mieskisaajan takapuolta herkeämättä, koska sieltä paistoi housujen valkoinen kokolappu. No näin onneksi kyseisestä sarjasta sentään jotain muutakin. Eli jos minulla syksyllä roikkuu, pursuaa tai pilkistää jotakin selkeästi ylimääräistä bikineistä niin toivon todella, että joku ystävällinen kilpasisar tästä minua huomauttaa ennen lavalle astumista :P

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Ensi kertaan!

-t-

Instagramissa: tee_pos

Instagramissa: tee_pos

 

Herkkuhurmos

En avaudu aiheesta siksi, että olisin jo kuola suupielissä viidennen dieettiviikon kohdalla haahuilemassa kaupan karkkikäytävällä, vaan koska tämä on ikuinen sudenkuoppa meille herkkuholisteille.

Täysin rehellisesti, käsi sydämmellä voin sanoa, että karamellit koukuttavuudestaan huolimatta ei makuelämykseltään edes ole top vitosessani. Jos edes kympissä. Mutta mikä hitto niistä väriainepommeista sitten tekee niin vastustamattomia? Houkuttelevat värit, suupielet repivä kirpeys vai kenties tyrkyttävä esillepano? Varmaan tuo kaikki, varsinkin jos erehtyy kauppareissulle verensokerit maissa työpäivän jälkeen… Silloin ainakin tämä kävelevä kärttysäkki on täysin valmis karkkikuninkaan alamaiseksi ja valmis täydentämään valtakuntansa talousvajetta vatsaraukkansa kustannuksella. Korissa on varmasti parsat, porkkanat ja muut terveelliset toverit naapurivaltioista, mutta viime metreillä fudgetit, pantterit, nallekarhut, suklaasuukot ja muut viekkaat karkkikelmit ovatkin jo kyydissä mukana kohti kotisohvaasi.

Kun kullannuppuvihannekset ovat kiltisti syväjäädytyksessä uinumassa, päästetään roskaväki valloilleen ja närästys sekä ihan pari kalorikaveria odotteleekin jo vatsalaukkusi ovella. Alkaa armoton kilpajuoksu kohti kitaa ja monesti maaliin mennään yhtäaikaa useamman makeismaratoonarin voimin. Sekoittuvat kivasti! Suuri määrä erikokoisia ja näköisiä makeisia häviää paikalta ylättävän noepasti ja jälkeen jää vain haavoittunut suu ja pahoinvointi. Ja hassuinta tässä kuviossa on se, että sen haluaa uusia mahdollisesti jo seuraavana päivänä uudestaan. Menetkö uudestaan ruokapaikkaan, josta saat vatsataudin tai menetkö samalle parturille, jonka luota lähdet lammaskikkuroissa? No tietty jos haluaa lammaslookin ;)

Ei ole uutta tietoa, että sokeri on kuin huumausaine. Minä suhtaudun tähän makeaan myrkkyyn todellakin tosissani, sillä minä jään sokerikoukkuun hyvin herkästi. En edes kaipaa namilaarin antimia, kun olen niistä hetken erossa, mutta auta armias kun yksikin pääsee livahtamaan kiduksiin… Niitä vain tekee mieli tekemättä mieli. Jos valitsen vaihtoehtoiseti vaikka kasan lettuja vaniljajädellä vuorattuna ja jopa ahdan tämän miehekkään annoksen suihini, niin silti olo on suht siedettävä repeävää tunnetta vatsan seudulla lukuun ottamatta :P Ei tule niin sanottua karkkikrapulaa tai sokerishokkia vaan pelkästään täyden olon tunne, joka laantuu kyllä.

Miksi sitten otan mieluummin tämän pään sekoittavan setin, kuin mukavasti masukan täyttävän ja huomattavasti terveellisemmän vaihtoehdon? Koska se on kivaa! On kiva napostella, on kiva rapistella pussia leffassa, on kiva mussuttaa, on kiva sekoittaa makuja, se on helppoa, nopeaa ja se valinnan vapauden tunne ja herkkuhurmos akryylialtaiden äärellä. Ah!

En ole vielä tavannut sellaista ainetta, joka korvaisi täysin makeanhimon samalla voimaotteella kuin nämä väritetyt sokeripaakut. Siksi niiden valtakausi varmasti jatkuu maailman tappiin,, vaikka ohella hyviä kilpakumppaneita huseeraisikin. Joku selittämätön voima makeisrasioiden sisällössä piilee ja siksi niistä on todella paljon helpompi pysytellä erossa kokonaan, kuin nauttia niiden kavaluudesta vähissä määrin. Minun ainakin.

Ja tämän käännytyskirjoituksen jälkeen totean, että en minä ole valmis näistä herkkuhetkistä kokonaan luopumaan, ikinä. Yritän kuitenkin pitää sen lapsenakin hyväksi havaitun karkkipäivän, (siis sitten kisojen jälkeisessä ja sitä seuraavien välisessä elämässä) vaikka se vaikeampaa onkin. En minä osaisi kenellekkään terveysgurulle perustella miksi haluan makeisia toisinaan herkutella, mutta ei minun kyllä edes tarvitse. Jos joku haluaa niin bravo, mutta minä en halua. Pystymisessä tässä ei ole kyse.

Kohtuus kaikessa, jopa pidättäytymisessä. Makoisaa viikonloppua mussukat!

-t-

herkku

Instassa kuvaa mekkosovituksesta, eli jää nähtäväksi maistuiko karkki vai parsa ja mahtuiko mekko ;) No kaipa se parsan puoleen kallistui nyt kuitenkin -> tee_pos

Vaatimattomuus kaunistaa

Vaatimattomuus kaunistaa. Niin sitä sanotaan, mutta ei päde ihan joka tilanteessa.

Itse olen monessa asiassa, mikä liittyy omaan tekemiseen melko vaatimaton. Alitajuisesti toivon, haluan ja aion menestyä esimerkiksi nyt tässä Bodyfitness touhussa, mutta joku ihmeen pessimismin ja skeptisyyden ylivoima minussa jyllää todella voimakkaana.

Fanitan suuresti tyyppejä, jotka uskaltavat olla itsestään super ylpeitä ja pyytää apua, tukea tai yhteistyökumppaneita omaa tekemistään vahvistamaan. Minusta se on hienoa ja todella hienoa on se, että löytyy tahoja, jotka haluavat olla mukana, tässä tapauksessa urheilijoiden kannatusjoukoissa omalla panoksellaan. Pieni panostus on monesti suuri apu yksittäiselle kilpajumpparille.

Oma bodausurani on vasta alkutaipaleella ja siksi ehkä olenkin suhtautunut sen hypettämiseen melko kainosti. En ole kehdannut yksinkertaisesti. En ole mielestäni vielä ”mitään”. Tämä ajatusmalli on kantanut toimintaani pitkään. Se ei ole niin negatiivinen miltä se kuulostaa vaan silkkaa realismia :) Tarkoitan sitä, että haluan saavuttaa oikeasti jotain mainittavaa ennen kuin alan houhottaa pahemmin. No nyt olen sentään yhdet kisat käynyt hampaita kalisuttamassa, joten pystyn nimittämään itseäni edes kisaajaksi. Jos joku on niin itsevarma ja kunnianhimoinen, että pystyy tähän jo aiemmin niin jälleen fanitan! Tämä löpinä on todellakin vain minun oma ajatusmaailmani siitä minkä ”tasoisena” minä itseäni pidän kilpaurheilijana. Nyt olenkin vähän rohkaistunut olemaan ylpeä siitä mitä olen saanut aikaiseksi ja miten olen yleensä jaksanutkin painaa tuntitolkulla punttipakkojen armoilla.

Saavutin viime syksynä asetetun tavoitteen ja se kasvatti kyllä itsetuntoa sekä herätti uinuvan monsterin. Nälkä kasvaa syödessä -sanonta pitää todellakin paikkansa. Tuleva skabakoitos koettelee jo nyt hermoratoja päässä aivan eri tasolla, kuin vuosi sitten. Paineet kasvaa vissiin lihasten kanssa samaa tahtia ;) Paine saavuttaa kohonneet tavoitteet on nyt todellista. Vielä kun on kyse arvostelulajista, täytyy huippuhyvän kunnon lisäksi olla kaikki taivaanmerkit kohdallaan kun kisalavalle taas noustaan öljyt hipiässä ja vaseliinit hampaissa. Vastassa on monta upeaa, eri lähtökohdista tullutta vastustajaa, mutta pitäisi taas muistaa omat vahvuutensa ja keskittyä niihin. Se ainut asia mihin itse voi vaikuttaa.

Aina kun alkaa epäillä omaa kuntoaan tai jaksamistaan täytyisi ajatella, että kuinka moni on saattanut katsoa sinua ohi kävellessään ja miettiä ”kunpa joskus voisi saada tuollaiset reidet tai, että olisipa minullakin tahtoa treenata noin tarmokkaasti”. Itseään ei pysty arvostelemaan järkevästi tai täytyy olla jonkin sortin luonnonoikku. Minä en ainakaan pysty ja siksi olen onnellinen, että minulla on suorasanaisia ystäviä sekä valmentaja tätä varten. Olen äärimmäisen onnellinen tapaamistani, uusista ihmisistä tämän rakkaan harrastuksen kautta.

Tämä blogi, instatili tee_pos ja muut kanavat olkoon harppaukseni kohti kovempaa uskoa itseäni kohtaan. ”Joku” viisas sanoi minulle joskus, että asiat tapahtuu tavalla, miten niihin uskoo.

Ilokseni voin loppuun kertoa, että ihka ensimmäinen kisamatkaani tukeva taho on työnantajani Mainos Visitor Oy. Kiitos! Pyytämällä voi saada, mutta pyytämättä ei ainakaan saa.

-t-

Tsekkaa ja tykkää tee_pos Instassa ja mainosvisitor Instassa sekä Facebookissa!

tp

Kuva: Rehell Photography

Some se suloinen myrkynkeittäjä

Mukana taskussa kulkee tämä päivitysten valtakunta nykyisin melkein jokaisella. En osaa edes arvoioida kuinka monta kymmentä tai sataa kertaa päivässä tulee älyluurin someiluja tsekattua. Fätnesshommien kautta olen itse ajautunut vieläkin syvemmälle somesuohon. Ei päivässä sopimatonta hetkeä, etteikö voisi pikkuruiset rotaatiot vääntää eteisen tai pukuhuoneen peilin edessä ja varsinkin nyt kun on dieetti meneillään. Kutsutaan tätä nyt sitten vaikka dieettitaudiksi.

Taudinkuvaan (ainakin minun tapauksessani) kuuluu jatkuvan kuvavirran pläräämisen ja minä eestä ja takaa otosten tykittämisen lisäksi vertailu, joka lienee pahin osuus taudin etenemisessä. Sorrun kerta toisensa jälkeen tutkailemaan niitä kenellä näen omat ”heikkouteni” loistokuosissa, oman arvioni mukaan siis.

Rakastan kuvia ja kuvaamista, olen aina rakastanut ja minä olen se tyyppi porukasta, kuka lähettää kaverit pikaisesti lähimpään baariin raahaamalla ne nuhjuiset albumit kehiin tai esittelemällä Rodoksen rantaviivaa punakoilla kehoilla komistettuna. Someilut on kuin minulle tehty.

Varjopuoli tässä taltioitujen hetkien viidakossa on ne per*¨#leen filtterit ja muut Fätness -Saatanan apurit, joilla saadaan käden käänteessä lohkoperunat reiskoihin ja rautaiset vatsapalikat taiottua ja sillä hetkellä minunkaltaiset hysteerikot kavahtavat kauhuissaan. Käytän näitä magiikkoja toki itsekin, koska niinhän kaikki tekee ja totta hitossa haluan kuvani olevan mahdollisimman kaunis. Kaikkeahan nykyään parannellaan, vanha juttu. Tämähän on fiktiivistä kauneuskirurgiaa parhaimmillaan, mutta soveltuuko se heikkohermoisille…?

Vaikka kuinka ajattelen, että kuvien selaaminen ei minun tai muiden kisakuntoa kiritä niin silti silmät sikkurassa sitä pitää tarkistaa jokaisen kisasiskon päivän kunto. Olen iloinen jokaisen upeuden puolesta, mutta ainahan kisahommissa täytyy pieni verenamaku olla suupielissä. Muutoin kisaaminen lienee vähän turhaa…

En usko, että kukaan ihan aidosti, oikeasti lähtee lavalle vaan kattelee vähän meininkiä, kun ensin on vedetty puolen vuoden herkuton hetki ja trikoohousuissa huhkittu päivästä toiseen toisten istuskellessa terdellä. Vaikkakin tästä täytyy todella tykätä 👍🏻 et tätä viittii edes harkita päivärutiiniksi. I like!

Palatakseni kuitenkin jutun juoneen, eli somen ihmeelliseen maailmaan, niin onhan siinä kyllä puolensa versus noihin haittapuoliin. Sitten kuitenkin. Onhan asioiden, ideoiden ja tiedon haku huomattavasti helpompaa, kun ei tarvitse raahautua kirjaston uumeniin tiirailemaan Jane Fondan Jumppa ja Laihdutuskirjaa (kaikella kunnioituksella Jane), jonka jälkeen kaikilta löytyy hikipanta ja säärystimet. Hmmm… Säärystimet kyllä löytyy. Ja onhan se oikeasti kiva, kun tällainen lievä erakkoluonnekkin saa sosiaalista kanssakäyntiä edes tätä kautta.

Täytyy vaan yrittää keskittyä omaan tekemiseensä, vaikka vähän tarkkailulistalla tietämättään olevia kilpasisaria stalkkaisikin.😘 Pelikentällä täytyy kestää pelin henki, jos sinne päättää lähteä ja sitä vartenhan nää mestat on, että siellä jaetaan dataa, arvostellaan ja ollaan arvosteltavina.

Oikein aurinkoista ja selfieiden täyteistä loppuviikkoa!

-t-

 

”Kerro, kerro kuvastin, onko massani enää kaunehin”

Peilikuva muuttuu. Sehän on selvää, kun kroppaa työstetään päivästä toiseen salilla ja lenkkipolulla. En ole varmasti ainoa naisolento, joka kamppailee ulkonäköpaineiden ja ulkoisen minäkuvan kanssa.

Tavallaan tiedän mitä haluan tehdä ja miksi, mutta siltikin aika useasti tapaan itseni peilin edestä  ”alapyllyä, alatoopeja, sivujalkoja tai sivareita” nyppimässä ja mittailemassa. Haluan muokata kehoa, haluan olla laiha, en halua olla ruikku, haluan olla timmi, haluan lihasta, en halua liikaa lihasta, haluan mahtua housukokoon ennen punttailua, haluan muodokkaamman persikan… Yhtälö on melkoisen mahdoton vai mitäs sanotte?

XS –koon jakuista on nyt vaan päästettävä irti jos mielii selkälinjaa kasvattaa ja sitähän tässä on niska limassa yritettykin. Silti hetkittäinen haikeus näitä pikkuriepuja kohtaan iskee, mutta jo seuraavassa hetkessä urheilullinen bodykroppa näyttääkin aivan mielettömän hyvälle. No eipähän tule tylsää, kun saa ihan itsensä kanssa vääntää tästä(kin) asiasta päivästä toiseen.

Täytyy kyllä myöntää, että itse viihdyn muutsos, muutsos paremmin pikku nälässä ja varsi mieluummin suht tiukkana, niin kuin aiemmassa kirjoittelinkin. Olen aina ollut tarkka painostani ja olen edelleen, vaikka lajini vaatiikin ainakin näin alkutaipaleella ruokaisaa ponnistelua tavoitteiden saavuttamiseksi. Kuulostaa varmaankin, että en nauti hyvästä ruoasta, mutta tämä ei pidä ollenkaan paikkaansa. Hyvä ruoka on suuri osa rentoutumista, matkailua, lomailua, lepoa, kaikkea, mutta kaikista suurimman hyvän olon tunteen minä saan siitä kun kroppa voi hyvin ulkoisesti ja sisäisesti. Kaikkea voi maistaa, eikä mistään tarvitse luopua, kun sen tekee kohtuudella ja oikeaan aikaan eli minun tapauksessa dieetin ulkopuolella ja sitä aikaahan on suuri osa vuodesta.

Ennen olin melkoinen vaakavahti ja puntarille hypättiinkin joka aamu ja ilta ja jopa välipunnituskin mahtui päivään, ettei laardi vaan olisi mistään päässyt hiipimään kyytiin parin tunnin aikana. Jossain kohtaa heitin puntarin hittoon ja päätin alkaa katselemaan ennemmin peilikuvaa. Peilikuvan pällistely kuitenkin toi mukanaan ihan uusia tapoja tarkkailla kehonkoostumusta ja tähän kuuluu mm. käsillä mittailu (eli mahtuuko reisi kämmenien väliin…). En edes tiedä miksi kehtaan tätä jakaa teille, mutta jospa tämä jonkun sielunkumppanin nauruhermoja kutkuttelisi niin hyvä niin. Olen aina ollut sitä mieltä, että kroppa täytyy pitää kurissa ja kuosissa, mutta vähän olen oppinut relaamaan tämän asian suhteen ja olen jopa aavistuksen onnellisempi tätä nykyä, vaikka pahimpina epätoivon päivinä ei juuri siltä tunnu. Mutta eipä tässä elämässä mistään osaisi nauttia jos ei toisinaan vähän ahdistuisikin.

Eli muistetaan iloita ja synkistyä sopivissa mittasuhteissa <3 se kuuluu elämään. Reipasta kesän alkua!

-t-

Tsekkaa tee_pos Instagramissa!

Dieetteitä eli dieetti mietteitä

Yritän taas aktivoitua tän blogituksen suhteen. Kyllä minulla kaikenlaista sanottavaa olisi, mutta jos en heti niitä kirjoita ylös niin… Niinpä niin.

Toista kisadieettiäni on nyt vietelty nelisen viikkoa ja olo on minulle tyypillisen kärsimätön. Kaikki tänne, heti, nyt! Mahtavinta oli vetäistä kisabiksut tähän ehkä lievästi syksyn kuntoa turpeampaan ja kalpeampaan ruhoon… tsiisus! Suosittelen lämmöllä, jos kaipaa surkuhupaisuutta päiväänsä. ”Jos olisit nyt menossa lavalle olisi nämä tuosta ja tuosta vähän liian pienet”. Älä!?! Enpä tuota itse tajunnutkaan biksujen narujen uppoutuessa kylkilihoihin. No tästäkin koettelemuksesta selvittiin vielä suht järjissään ja lopputulos tulee varmasti olemaan aivan oukei. Ei muuten käynyt herkut lähelläkään pääkoppaa kyseisen keissin jälkeen.

Nyt ruokaa on minusta hyvän olon kannalta sopivasti. Lihankasvatustalkoiden ruokamäärä oli minulle hiukan liikaa ja jatkossa aion ehdottomasti pitäytyä kevyemmällä linjalla, ”maksoi mitä maksoi”. Jatkuva ähkyinen olo on kaikkea muuta kuin mieltä ylentävää. Noh kyllähän sillä konstilla saatiin tuota rakennusainetta aika mukavasti ja nykyään omistan jo selkälihaksetkin. Great! Eli lihatalkoot tuotti tulosta, mutta mihin asti se riittää jää nähtäväksi -> NFE 2016 J-kylässä. Fiilis on selkeästi jännittyneempi, kuin ensimmäisellä kerralla milloin kaikki meni kätevästi ekan kerran piikkiin. Mutta tää on pelin henki ja se kestettäköön. Omaa huippukuntoa lähdetään hakemaan ja sillä mennään eikä meinata.

Tällä hetkellä odotan eniten koipien kiristymistä, joka on ehkä suurin osa mielenrauhan saavuttamista tämän dieetin kohdalla. Viime dieetillä mieltä järkytti olematon selkä ja sen olemattomuuden avaaminen. Miten avata jotain mitä ei ole??? Tuskan määrä on selkeästi vakio, ainakin minulla. Kun joku kohta saadaan kuntoon, siirtyy ongelma aivan takuu varmasti toiseen paikkaan. Kuuluu varmaan taudinkuvaan tässä lajissa.

Olen varmasti ollut edellisessä elämässäni jonkun sortin masokisti, sillä toinen huolen aiheeni on nälättömyys. odotan joka päivä, että olisi kunnolla, reilusti, aidosti NÄLKÄ. Viime dieetillä en kokenut kunnon nälkää, eikä sitä ole kylään kuulunut vieläkään. Koen, että minulta evätään tärkeä osa dieetin kokemuksista, koska mahani ei suostu kurnimaan. Laihiseväät on jo nyt suht ohuet, mutta ei. Joko vatsalaukkuni on super mukautuva tai minulta puuttuu nälkägeeni. Minä vain toimin paljon vireämmin pikku nälässä ja se buustaa kivasti henkistäkin puolta, kun tuntuu että jotain tapahtuu. Sitä siis odotellessa. No mutta ruoasta puheen ollen täytyykin tästä vääntäytyä keittiön kaapeille kaivelemaan iltapäivän välipalaa, että ei vain tule se helv…. nälkä!

Palataan.

Hep! Tsekkaa myös tee_pos Instagramissa.

puskissa2

Ihan (k)reisiä

Tovi on tässä vierähtänyt ilman verbaalista vuodatusta (tänne). Paljon on tapahtunut ja paljon on jäänyt tapahtumatta. Kaikki aika työn ja kotiaskareiden ympärillä on tullut vietettyä tiiviisti muskulaareja kurittaen tai korkkareissa ympäri poseeraussalia ravaten. Harrastus muuttui pelkästä puuhastelusta kilpailuun koulimiseksi, laji vaihtui lennossa biksasta bodyyn ja treenit sen myötä mäkijuoksusta voimaviikkoihin salilla.

Ahdistus iski lähes välittömästi tiedosta, että on ”liian iso” johonkin. Tämänhän naisolento haluaa ehdottomasti kuulla ja vielä naiselle tyypillinen väärin ymmärtämisen taito kirsikkana kakun päälle. Luojan kiitos valmentaja sai minut kaikesta huolimatta ylipuhuttua lajin vaihtoon, sillä tämä on juuri sitä mitä urheiluharrastukseltani haluan. Ei jarruttelua, ei mielettömiä rappuralleja tai takaliston turvotustreenejä vaan puhdasta salitreeniä ja sopivasti piristäviä aamulenkkejä luonnon helmassa. Ja ennen kaikkea oman fysiikkani mukaista. Mesomorfista ei lattarikurveja taiota minkään valtakunnan treenigurunkaan ohjeilla, ainakaan kisoissa menestyvää sellaista.

Taival on ollut tuskassa tarpomisen ja saavuttamisen tunteen välillä heittelehtimistä. Tänään isoepäkkäinen monsteri ja huomenna hehkeeäkin hehkeämpi bodylady. Vaikeinta on ehdottomasti ollut plussakaloreilla porskuttaminen. Ja nimenomaan henkisesti. Vajaa kahdeksan kiloa lihaksen ja nestehötön komboa kehoon muutamassa kuukaudessa ja itkuinen aikapommi on valmis. Farkut ei mahdu, paidan hihat puristaa, kaikki ahdistaa… Reidet turpoaa kuin pullataikina ja prässissä pumpataan silti viikosta toiseen tennarit tanassa valmentajan kannustavien sanojen voimin. ”Kyllä se höttö saadaan pois heti kun tarvii”. Niinpä, mutta siihen hetkeen onkin enää sellaiset neljä kuukautta about! Kärsimätön sielu kun on niin voitte vaan kuvitella mitä rattaistossa pyöri tässä kohtaa.

No nyt on ihka ensimmäiset kisat kuitenkin selätetty Jyväskylän karsinnoissa ja jokseenkin onnistuneesti, sillä Expopaikkahan sieltä lohkesi :D Skeptisenä luonteena valmistauduin henkisesti pahimpaan eli tilanteeseen ilman jatkopaikkaa, mutta toisin kävi. Ilmeisesti tässä pirpanassa on sitten jonkinlaista potentiaalia kisalavoillekkin ja tämä jos mikä buustaa kyllä motivaatiota ja paljon!!! Pelkää pahinta, mutta usko silti unelmiisi. Aina.

Pumppaa, pumppaa bäkkärillä!

Pumppaa, pumppaa bäkkärillä!

Virustorjunta pettää

Ensimmäiset pari viikkoa takana skabailuvalmennusta ja aikamoisen hyvällä fiiliksellä. Mutta tottahan muutama kapula rattaisiin täytyy aina lyödä eli sain kun sainkin tartutettua itseeni jonkin sortin veepääviiruksen. Perjantaina töistä lähdettiinkin isännän käsivarsilla, mutta ei mitenkään romanttisissa merkeissä. Armaat työtoverit hoitivat mallikkaasti elvytystoimia kun tältä kuntokoneelta petti virustorjunta nyt pahemman kerran. Noh ensiapuun mentiin suolaliuosta nauttimaan aamuyön tunneille saakka. Joku virustyyppinen ratkaisuhan tähän taudin kuvaan istui sen latinaa mutisseen lekurin mukaan. Seuraa siis pienimuotoinen tuotantokatkos niin pitkäksi aikaa kun kone rullaa taas virheettömästi.

Mutta tällainen sängyssä pakkovietettävä aika on loistava hetki opiskella esimerkiksi posetuksia tai T-kävelyä netissä. Videoita ja kuvia pullollaan bittimaailma aiheesta joten ei muuta kuin pää tyynyyn ja ”koulun penkille” (tai pikemminkin pedille). Varasin eilen ensimmäisen posetreenituntinikin  ja tarviihan sinne saada homaan soveltuvat kengät joten Fitness korkkareiden shoppaus kuulunee myös tämän päivän ohjelmaan. WWW…

Tällainen pakkolepo on minun laiselleni ikiliikkujalle ihan Syanidia. Puhelin piippaa ja soi enemmän kuin viimeiseen puoleen vuoteen. Onhan se ihanaa huomata, että ihmiset ympärillä ovat huolissaan, mutta tarkistussoitto puolen tunnin välein saa kiivaan luonteeni esille hyvin ripeästi olotilasta riippumatta. Pahinta on ajatus siitä, että treeniputki keskeytyy. Älytöntä, tiedän. Muutaman päivän lepo ei muuta mitään eikä pilaa mitään, mutta kun on orjallisesti ohjeita noudattava hörhö niin minkäs teet. Yritän ajatella asiaa juuri niin kuin pitäisi eli terveys ennen kaikkea, koska ilman sitä ei tarvi nostella puntin punttia. Vaikeaa se silti on. No minäpä yritän nyt rauhoittua nauttimaan tästä olosta kun vatsa pulputtaa ja veden juontikin tökkii, ah. Näihin raukeisiin tunnelmiin toistaiseksi ja palaan asiaan kun masiina on menokunnossa taas. Tsemppii!

-t-

Niin sanotussa lähtökunnossa.

Niin sanotussa lähtökunnossa.

 

Page 1 of 2

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi & Theme by Anders Norén