Tulipa käytyä taas poseerausvalmentajan edessä pyörähtelemässä pitkästä aikaa. Täytyy myöntää, että tuossa muutama viikko tapakaperin ei peilin edessä keimailu puoli alastomana kiinnostanut, ei sitten yhtään. Nyt kun elopainoa on saatu jonkin verran karistettua on tämäkin touhu jo huomattavasti miellyttävämpää silmälle.
Korkkareissahan minä olen kaljasaavintapin pituuden omaavana viihtynyt aina. Pienestä pitäen sitä lonksuteltiin joko äidin tai kummitädin tanssikengät jalassa pitkin huushollia ”vähän” huulien yli menneiden punien kera. Hyvä niin! Nyt ei ainakaan tarvi sitä opetella erikseen vaan voi keskittyä vartalonsa sulavaan vääntelyyn, joka ei sitten olekkaan enää niin iisi juttu.
Ihanan napakat lasikengät jalkaan, kestohymy kasvoille, takapuoli pystyyn ja i-kävelysulkeiset alkakoon. Salissa oli tosi lämmin tai sitten minulla oli vain karmea tuskanhiki ja haastavin osuus taisikin olla reisien takertuminen yhteen käännöksiä kurvaillessa. Peruskäännökset ihan jees vanhasta muistista, mutta uusi i-kävelykoreografia saikin koivet solmuun alta aika yksikön. Koreografia on minusta todella hyvä ja sopii minulle, kunhan vain hoidan oman osuuteni ja opettelen sen esittämään vaikka unissani. Tunti kisakengissä veivaamista oli hyvä muistutus h-hetken fyysisestä rankkuudesta. Jalat tutisi vielä autonpenkilläkin ja alaselkä muistutti karusti olemassaolostaan seuraavana aamuna…
Itse pidän poseeraamisesta todella paljon. On huikea fiilis nähdä työnsä tulokset ja ylpeänä siitä kantaa kroppansa dimangeihin verhoiltuna yleisön eteen. Onhan se tämän lajin glamourosuus ihan selkeästi. Siitä nimittäin on glamourit kaukana, kun hiki otassa pusketaan lantionnostoja trikoot paukkuen ärräpäiden samalla lennellessä.
Poseeraamisen hienous on minusta siinä, että se näyttää pirun helpolta kun sen osaa, mutta kannattaa kokeilla itse onko se sitä. Ensin saat itsesi ryhtiin joka puolelta, sitten käännät itsesi ehkä epämukavimpaan asentoon mitä voi selän kannalta olla, puristat pakarat yhteen, varot ettei jalat puristu liikaa yhteen, rinta ylös, keuhkot täyteen, pötsi sisään, pyrstö taakse, kädet rentoina, ei saa näyttää seipään nielleeltä tai torimuijalta kädet ojossa ja sitten vielä se säteilevä hammashymy *BLING!*. Se olis jotakuinkin siinä, ei paha? Ihminen pystyy käsittämättömiin suorituksiin peittäessään kaiken sen kivun ja tuskan mitä tuollainen itsensä ruuvaaminen voi pahimmillaan olla. Bodyssa tämä touhu on minusta vielä siedettävää, mutta silloisia bikinin asentoja muutaman kerran kokeiltuani luulin, että vähintään halvaannun. Olematon lordoosi ei ainakaan auttanut tilannetta ja se mutka runtattiin sinne vaikka väkisin. Jessus! Nyt on sentään muhkeampi pyrstö auttamassa tämän kaari-illuusion luomisessa.
Kun näkee viimeistellyn ja ennen kaikkea luontevan esiintymisen, sitä vain katsoo lumoutuneena. Visualistina arvostan suuresti kokonaisuutta. Detaljit voi olla todella hienoja ja mietittyjä, mutta menettävät tehonsa jos joku osa-alue ontuu. Olen miettinyt muutenkin paljon kisalookkia ja stailausta ja sen merkitystä. Mitä haluat korostaa itsessäsi sen lyhyen hetken kun saat loistaa parrasvaloissa? Onko hyvä asia jos stailaus on ”liian cool”, tarkoitan jääkö silloin minusta mieleen shokeeraava väri ja tukkalaite kutreilla vai se kroppa jota ikään kuin tulin näyttämään. Voiko joku liian silmiinpistävä tai räväkkä tehoste viedä huomion niistä kovalla työllä tehdyistä lihaksista tai loppuunsa hiotusta poseeraamisesta? Pelottava ajatus. Vähemmän voisi olla tässä kohtaa enemmän. Minä henkilökohtaisesti vaikutun jos joku on panostanut johonkin erikoisempaan ja vaivaa selkeästi nähneeseen stailaukseen, mutta toisaalta urheilulajissa arvostan ehkä enemmän sportyfeel lookkia, pienellä glamourblingillä höystettynä. Se toimii ja huomio pysyy varmasti olennaisessa.
Ammattitauti varmaan vaivaa tässä kohtaa, sillä minä huomioin todella helposti epäkohdat ja keskittyminen saattaa herpaantua jonkin aivan älyttömän pienen asian takia, kuten kevään kisoissa tuijotin erään mieskisaajan takapuolta herkeämättä, koska sieltä paistoi housujen valkoinen kokolappu. No näin onneksi kyseisestä sarjasta sentään jotain muutakin. Eli jos minulla syksyllä roikkuu, pursuaa tai pilkistää jotakin selkeästi ylimääräistä bikineistä niin toivon todella, että joku ystävällinen kilpasisar tästä minua huomauttaa ennen lavalle astumista 😛
Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Ensi kertaan!
-t-
Instagramissa: tee_pos
Vastaa