Kylmäreppu! Ei mitään ongelmaa siis.
Aamun kaurapuurosatsin nautittuani ohjelmassa sukulointia siellä täällä. Eväät kulkee onneksi mukana kätevästi kylmärepussa. Menulta löytyy tonnikala-feta salaatti, messuilta ostettua uutta vanilja-toffee puddingia mustikoiden kera ja aina niin ihania Cashew pähkinöitä <3
Suuntaamme ensin isäni luokse, joka luonnollisesti on varautunut kahden ihmisolennon kyläilyyn vaatimattomasti pullapitkolla, paketillisella täytekekkereitä sekä vielä varmuudeksi maustekakku nököttää pöydässä jos vaikka edellä mainitut eivät riitä. Isästäni selviän onneksi napakalla ”en syö” lausahduksella ja pullavuoren tuhoaminen jää armaan puolisoni kontolle.
Seuraava etappi on kälyni koti, jossa odottaa uusi sokerihumalataivas. Lasten vanhenemisen kunniaksi pöytä notkuu täytekakkua, kuppikakkuja, karkkia, sipsejä sekä virvoittavia juomia. Minulla ei ole ongelmaa näiden kaloripommien sivuuttamisen suhteen, mutta pian huomaan muilla sen sijaan olevan. ”Mikset sä syö mitään hyvää?, ei sun tarvi laihduttaa (kälyni siippa tökkää minua sormella kylkiluuhun…), ootsä jotenkin hullu?, ota nyt edes kaksi namia…” Mitä helv…??? Taas lausun napakan ”ei kiitos, ei tee mieli”, mutta isäni oli ollut helppo nakki näihin käännyttäjiin verrattuna. Osakseni saan noin puolen tunnin mittaisen ristikuulustelun siitä miksi en syö herkkuja. Ahdistuksen vallassa yritän teennäinen hymy huulilla vaihtaa puheenaihetta ja ojentaa karkkikulhoa eteen päin pöydässä. Hetkeksi puheenaihe vaihtuukin ja saan siemailla kofeiiniannostani ihan rauhassa ilman puolustuksen puheenvuoroa siitä miksi näin.
Olenko niin poikkeava ylifanaattinen terveysfriikki kun en suostu muiden painostuksesta mättämään väriainehirviöitä suuhuni tai nauttimaan tanssittavia juomia illanistujaisissa? Olenko siis hauskaa ja hulvatonta seuraa vain (sokeri)humalassa??? Oletin jossain kohtaa, että ongelma saattaisi tulla valinnan tehneellä mutta sen sijaan ongelma minun syömisistäni (tai syömättä jättämisissäni tässä kohtaa) ja holittomuudestani onkin muilla, ihmisillä ympärilläni. Miksi? Tätä kysymystä olen pohtinut ja en ole keksinyt mitään järkiperäistä selitystä siihen miksi ”en kelpaa” niin kuin ennen vain koska olen päättänyt viettää murto-osan elämästäni täysin selvin päin ja ilman namilaarin antimia. Ilmeisesti se mitä itse ei pidä nautintona ei voi olla sitä muillekkaan. Yritänkö olla parempi kuin muut? En, yritän olla parempi itselleni. Tehdä valintoja, jotka tekevät minun oloni hyväksi.
Minä olen tämän kaltainen elämäntapainkkari. Enhän minäkään kuulustele pullan mussuttajia tai peltitölkkijuoman siemailijoita joten antakaa rakkaat ”tuputtaja mummut” myös minun olla onnellinen parsakaalipedilläni.
Muuta en toivo, tällä kertaa <3
-t-
Vastaa