Ai jai, arkinen rakennuskausi alkakoon jälleen. Karistetaan dieettimoodi hetkeksi kannoilta ja keskitytään huolella kehon palauttamiseen sekä kunnon lihastalkoisiin.

Täytyy sanoa, että tämä kolmas dieettirupeama oli näistä helpoin ja vähiten stressannut kokemus. Johtui varmasti suureksi osaksi hyvästä lähtökunnosta, jolloin kaikki kiireeseen viittaava murhe jäi pois ja pystyi keskittymään täysin muihin asioihin. Myös dieetin pituus oli lyhyempi kuin aiemmilla kerroilla, joten pahempaa herpaantumista ei päässyt valloilleen matkan varrella. Aina toki mahtuu mukaan muutama flippaus, mutta tämähän kuuluu asiaan osana dieettitaivalta.

Omaan jostain onnekkaasta syystä hyvin mukautuvaisen kropan, sillä esimerkiksi näläntunne on minulle lähes tuntematon käsite. Nälkään ei siis minun dieetit kaadu. Hetkellisiä pikkunälkiä tulee totta kai, mutta riuduttavan raastavasta ruoan himosta ja vatsalaukun huudosta ei voi puhua. Enemmän minua vaivaa hetkelliset epätoivot liittyen heikkouksiksi kokevieni asioiden suhteen kropassa. Liian pieni selkä tai liian pulleat reidet tai mitä nyt milloinkin päähän pälkähtää. Itsensä realistisessa valossa näkeminen on lähes mahdotonta jossain kohtaa, ainakin minulle. Se mikä peilistä katsoo takaisin ei ole todellista. Se on vääristynyt kuva minusta. En edes yrittänyt arvioida itseäni loppumetreillä, koska siitä seulasta ei menisi edes vesi läpi. Annoin muiden hoitaa tämän ja keskityin hoitamaan osuuteni kunnon loppuun saattamisessa lavaiskuun.

Nälkää en nähnyt, mutta viimeisillä viikoilla energioiden ollessa jo aika loppuun kalutut alkoi mieleen tupsahdella mitä oudompia mielitekoja… Saatoin maistaa kielen päällä eimerkiksi Italiansalaatin (mitä en ikinä edes syö!!!). Suussa erittyi kuola kun vieressä joku söi hyvää ruokaa (muutuin koiraksi???). Jessus! Pääkopan älyllinen toiminta väheni entisestään ja ihmettelen miten yleensä selviydyn töistä noina viikkoina. Jotenkin. Viimeistelyviikolla heräsin horroksesta, eli kävi juuri niin kuin pitikin.

Kyllä sitä dieetillä tuli käytyä monenlaisia tuntemuksia läpi, eli ei tämä mitään pelkkää kukkakkedolla tanssimista ole ollut. Paitsi, että kukkakedolle en punkkikammoisena edes menisi… 😉 No se siitä. Mieliala pysyi nyt suht tasaisena, mutta omassa hiljaisuudessa sitä kelaili mitä ihmeellisimpiä asioita päässään toisinaan. Välillä usko itseensä romahti täysin kun taas toisessa hetkessä uskoin pystyväni mihin vain. Mun fiilistelyhetkiksi kehkeytyi viha-rakkauskilometrit juoksumatolla, jolloin funtsasin koko läpikäytyä duunia kisapäivään saakka. Kuulostaa ehkä hassulle, mutta se sai olon paljon itsevarmemmaksi. Mielikuvaharjoittelun voima on todella suuri, eli suosittelen!

Dieettitaival on ollut minulle pääsääntöisesti hyvää aikaa, kun taas aika diietin jälkeen pelotti enemmän. Tottumus epärealistiseen lavailluusioon ja siitä siirtyminen pehmeämpään, normaaliin ulkomuotoon. Tämä pelotti todella, myönnän. Tuntemus on ristiriitainen, koska tiedän ettei kisakuoreen voi jäädä asumaan ja että paluu puuropadoille on väistämätön. Silti sama itkunsekainen tunnetila tulee joka kerta kun ne typerästi lököttävät housut alkavatkin istua taas, pimeetä. Uskon, että todella moni kamppailee saman asian äärellä vaikka kuinka olisi luut jo painaneet sängylläkin maatessa tai napa ollut selkärangassa kiinni. Tämä kuuluu tämän lajin henkeen ja narsistinen osuus pilkahtaa pintaan viimeistään tässä kohtaa, mutta itse yritän vahvistaa psyykettäni kaikin voimin, jotta en murehtisi turhaan paluuta takaisin naisellisempaan minääni enkä surisi jokaista nautittua leipäpalaa tai nallekarkkia. Helpommin sanottu kuin tehty, mutta siihen pyritään ja jokainen kokemus kasvattaa.

Ollaan ylpeitä kaikenlaisista versioista meistä, saavutuksistamme ja uskomattomista voimistamme. <3

Ihanaa ja voimallista kevään jatkoa! Yritän taas aktivoitua tämän sanallisen osuudenkin kanssa 🙂

-T-

Kuva: Mika Pulkkinen

n